Valoton lapsuus

Esipuhe

Nykyisin kirjailijat käyttävät kaikenlaisia apuapuvälineitä
kirjoittamistyössään.
Toista on tämän kirjoittajan kohdalla ei ole eikä tulekaan niin kuin
ole tullut oppia hankittua koulusivistyksestä, että olisinkaan mokomia
tietokoneita, oppinut edes käyttämään ja sitä tietä päässyt
tavallisesta kuulakärkikynästä eroon.
Eipä hätiä kun olen ns. omantien kulkija, vähät välitänkään tämän
päivän mukavuuksista edes kirjoittamisessa. Se kun meikäläiseltä
onnistuu paremmin kuulakynän kanssa, jotenkin järkikultakin tottelee
paremmin liukasta kuulakärkikynänsä käyttäjää.
Elämänkertaani pidän omasta mielestäni hyvin merkittävänä ja antoisana
itselleni, muista en sitten tiedäkään. Miten on heidän suhtautumisen
laita minuun nähden.
Olen saanut elää hyvin tapahtumarikkaan elämän, vaikka en vielä tätä
kirjoittaessani ole iältäni kun kesällä tuli täyteen vasta 48
täysinäistä vuotta vuonna 1997.
Tasapainoinen ja hyvin tapahtumarikas, värikäs siis ja kaiken
kaikkiaan onnistunut kokonaisuus.
Kanssaihmiset ovat kyllä olleet valmiita heti kättelyssä tyrmäämään
kaikella mahdollisella tavalla, mutta aina on selvittynä. Aika on ollut
hyvä puolustajani lähes kaikessa.

Rantaneuvos Eero Seppänen
Ihminen 28.06.1949

Ihmeellinen on maailman kaikkeus ja sitä se on ollut ja tulee aina
kenties myös kohdallani olemaan kaiken aikaa.
Maailma on yhä täynnä arvoituksia, maailman kaikkeus on täynnä
mahdollisuuksia, me kaikki sen sisällä vain salaperäisiä.
Ihmeellinen olet vain sinä ihminen, joka katsot tulisilmin omaa
olemassa oloasi, löytämättä muuta kuin yksinäisen tien kulkijan
toivottomuuden kun kerran päätät päättää ja tulet ja raivaat tiesi ja
tulet ravistelet ravistelemalla koko luomakuntaasi, aukaiset silmiä
jotka eivät ole olleet avoinna sinulle kuin ei niin minullekaan ollut.
Olet ollut vähäarvoinen olemassa oloosi, et ole ollut tarpeen edes
itsellesi.
Maailman mahdollisuus on meidän mahdollisuutemme, ne ovat siis tässä
maailmankaikkeudessa, sitä maailmaa me juuri elämme.
Meidät on luotu samasta savesta ja hengitämme samaa ilmaa kuin muutkin
maailman kaikki ihmisolennot aikanamme.
Syntymäsikö oli vain vahinko kohdallasi. Miksi syntyä, miksi et jäänyt
sitten syntymättä? Olisipa tuossa se vaihtoehto olemassa johon voisi
itse jollain tapaa vaikuttaa edes vähän.
Ei tienneet minunkaan alkuun laittajatkaan mihin maailman myllerryksen
sukua pitää jatkaa.
Pientilallisen poika, nykyisin tittelin kanssa Rantaneuvos Eero Antero
Seppänen kertoo omalla tavallaan oman tarinansa tässä ja nyt,
dokumentti on aivan omaa käsialaa, kaikki alusta loppuun.



Kokkotaival tuli aikoinaan talon nimeksi vuonna 1938. Sen isännäksi ja
emännäksi merkittiin Seppäsen Kustaa, syntynyt 1886 Suomussalmella, ja
hänen rakas aviopuoliso Anna-Reetta os. Romppainen, syntynyt 1890
Suomussalmella.
Riemu oli lähes rajaton, itsenäinen tila heidän elämänaikana jo sopi
sitä arvoa antamaan.
Vuonanniemen torppa ei siis isoisääni ja hänen puolisoaan innostanut,
piti saada parempi ratkaisu aikaan, että tultaisiin jotenkuten toimeen
taloudellisesti. Vuonanniemen torppa kun ei antanut mahdollisuuksia
maanviljelyksien laajentumiselle. Lähellä sijainnut Sääskisuo oli niin
kehnoa maaperää itään, suorastaan kelvoton maatalouskäyttöön, senpä
vuoksi uusi paikka.
Jo ennen Kokkotaivalta, Vuonantorppaa oltiin oltuna Pesiönkylässä
Kauhalan nimisen  torppaan haltijoina. Asiakirjoja ei ole löytynyt,
ihmiset, jotka nytkin ovat vielä elossa tietävät kertoa lankkusahuri
Jaakko Seppäsestä.
Kyse oli siis isoisäni isästä, 19.04.1845 syntyneestä vanha Jaakosta,
joka kuoli 1924 samanaikaisesti puolisonsa kanssa.
Voi hyvä Vanha Jaakko, sinä isoisäni isä, entisestä Heponiemestä
Kauhalaan tullut torppari. Vasta nyt haluamme sinua muistaa lämmöllä.
Kuinka sinä olit aikaansaapa mies, jos eläisit vielä tulisin kyllä
kysymään monta hyvää kysymystä, jotka kauan sitten veit avaamattomien
ovien taakse. Lepää rauhassa, sinä paljon kunnioitusta saanut Lankku
Jaakko.

Kauhalan Kruununtorppa Pesiönkylän Pesiönjärven rannalla on aina ollut
yksinäisellä paikalla. Ei naapuria lähimainkaan.
Tuo tyyli on sitten Seppäsillä säilynyt jatkossakin samankaltaisena,
ei naapuria lähellä.
Taivalta on varmaan ollut hauska taivaltaa eteenpäin. Emme koskaan
tulleet tietämään minkälainen taival oli Kauhalan torpalle, ja oliko
tuo edes onnen kehto? Monia kysymyksiä jää avoimeksi. Vai kurjuusko
tirkisteli loukkoon syrjäytyneitä Seppäsiä?
Ajat ovat tuosta kovin paljon muuttuneet Pesiönjärven rannalla ja niin
moneen eri kertaan.
Voi ihmettä minuakin, olenko minäkin ollut niin avuton ja
aikaansaamaton, etten edes sukumme juurilla ole enemmin käynyt kuin nyt
vasta. Perin merkillistä, niin sen täytyy olla ja on ollutkin aina
siihen saakka, kunnes sukututkimus harrastuksekseni johti tällaiseen
lopputulokseen.
Olen siis omatoimisesti toteuttanut itseäni käymällä ensikertaa
eläessäni sukuni juurilla entisessä Kauhalassa, nykyisessä Rantalassa.
Nykyisin ajateltuna matka ei ole enää este, vaan omat halut ne määrää
minne tiensä ohjaa. Niin muuten on.


Vuonanniemi ja Kokkotaival, siinä vasta on maailma menossa täysin
uusiksi Seppästen toimesta.
Lähettiinpä aivan alkuun torppari Kustaa ja puolisonsa Anna-Reetan
Vuonanniemen torppaan, kirkonkylän Kiantajärven maisemiin.
Pariskunta sai näin toisensa kristillisen avioliiton kautta
joulukuussa vuonna 1915.
Kun pappi oli sanonut ne maagiset sanat seurakunnan läsnäollessa
isovanhemmilleni; tahtovatko ne rakastaa toisiaan myötä ja
vastoinkäymisissä. Tahtoohan ne, ja kun näin sanottiin, aamen perään
hyväksi lopuksi.
Suomussalmelainen lähes vuosisadan merkittävä avioliitto oli solmittu,
kunnes kuolema heidätkin on aikanaan siis erottava.
Avioliitto on kahden ihmisen yhteinen ratkaisu jos siltä tuntuu.
Tottapa se silloin niin tuntui Seppäsestä ja Romppaisesta.
Niin olivat saaneet isovanhempani naimaluvan oikein kristillisessä
toimituksessa kirkossa.
Avioliiton onneen ja sen nimeen vannottiin kaikkitietävän Jumalan
nimiin. Jospa harmaa arki ei toisi ryppyä vasta solmittuun liittoon
kummankaan kohdalle. Ei kun onneksi olkoon näin jälkikäteen.
Näin on kiittäminen jo etukäteen isovanhempiani. Raamatussa sanotaan
yksiselitteisesti; täyttäkää tämä maa. Jospa tuo oli sitten tullut
tuolta kohtaa niin tutuksi, että maailmankaikkeus saa maailmaan
jälkeläisiä kaikkiin sukuihin ja seurakuntiin, yli maailman
kaikkeuksiin asti.
Yksi onnen vuosi elettiin ja Seppäsille syntyi esikoinen 1916. Tulija
oli tyttö,  ja nimeksi kasteella hän sai Aino, josta jälkikäteen oli
tullut minun ensimmäinen tätini, Turjalinnan taloudenhoitaja ja Iki-
Kiannon mielitietty. Suuri pieni ihminen on viisas ja lähtee karkuun
Kiannolta ensin Kajaaniin ja sitten vihille Ismail Metsolle Puumalan
Hevossaareen kalastajan ammattilaiseksi päätyen viimeiseksi vielä
miesvainajan eläessä.
Tädistäni on vain hyviä muistoja. Kaiken aikaa voi mennä aina käymään,
ainut tätini johon voi luottaa.
Vuonanniemen kruunun torppa oli sijainniltaan lyhyemmän matkan päässä
kirkonkylästä kuin edellinen torppa, Pesiönjärven rannalla ollut
Kauhala.
Vuonanniemen kruunun torpasta avautui näkymä moneen eri suuntaan. Jos
vilkaisit pohjoiseen päin, avautui ensin kapeanpuoleinen salmi, josta
avarampi Kiantajärven Oraviselkä tai tekipä mielesi ihailla illan
ratoksi auringonlaskua Kylmänlahden suunnasta. Vaihtoehtoja oli siihen
aikaan monia kun katseen vangitsee Pesiönlahden suunta katseltavaa oli
paljon ja lisää oli odotettavissa kirkonkylän suunnalta sitten
aikanaan.
Maailma muuttuu ja me sen myötä on osuvasti sanottuna kaikelle
kansalle.
Hyvin ylellinen ilmestys ilmaantui juuri kirkolta päin katsottuna
Vuonaniemen kruunutorpasta.
Kuka on se kummajainen kun ei osaa elää kohtuullisesti näillä
raukoilla rannoilla, vaan pitää näyttää kuinka monta hirsikerrosta
pitääkin laittaa toinen toisensa selkään, lähes pilviä hipomaan, yhä
ylemmäs kuin taivas vain olisi kattona. Ei vähempää ei niin voi olla
kaikki kun joskus on katoavaista, pieni kuin isotkin kerran häviää.
Näin kävi myös tässä. Sota  ja tuli nielaisi ensin ja tuli tuhosi vielä
toisenkin uuden ylpeyden aiheen vuonna 1949,  juuri kun tämä poika
maailman mukavuuteen oli ehtinyt.
Tarkkaavainen lukijani huomaa, mistä keisarista oli kyse, ties vaikka,
Suomussalmen ensimmäisestä sulttaanista kylläkin, ilman sulttaani
kortsua. Ehkäisy ei ollut tuohon aikaan muotia edes kouluja käyneiden
keskuudessa.
Hyvin kirottu eläjä oli tuohon aikaan Turjanlinnan korpifilosofi, itse
Iki-Kianto.
Ei antanut anteeksi mökkien muorit, jumaluusoppien esitaistelijat
kurjalle kirjailijalle, kun ei edes normaali elämän meno saanut hänessä
otetta, vaikka olikin pappilan poikia.
Vuonanniemeläiset, Kustaa ja Anna-Reetta saivat kouluja käyneen
naapuriksi, vaikka itse viis välittivät koulun käyneistä viisaista.
Kokkokupe sanoikin monta kertaa, että koulua käyneistä tulee niin
laiskoja, ettei ne rupea töihin jos niin tarvis on. Ja monestihan sitä
työtä olisi ollut tarjolla, mutta kun on koulua tullut käytä sen
verran, ettei tarvitse vaivat itseäni uhraamaan työn takia ja on se
niin vanhanaikaista, sanon minä.
Hävetköön se ajattelematon aasi, joka keksi työnteon yhtenä
pakollisena elämän tyydyttäjänä. Ratkaisujen  mies mahdollisti
itselleen mahdollisuuden olla tekemättä sellaista, jota sanottaisiin
työksi ja herran retkut vain nauttisi.
Seppäsen torpassa eletään uutta elämisen tulemista, vuosi kirjataan
1922. Marraskuun pimeät illat ovat jo odottaneet uutta tulijaa.
Marraskuun 26. Päivänä oli se onnellinen odotus palkittu pojalla.
Kasteelle poika aikanaan vietiin ja nimikin annettiin Jaakko Toivo
Ilmari; kirjoittajan tuleva isä, kunnes pääsemme ajassa niin paljon
eteenpäin.
Kaikkea hyvää ei saaneet Seppäsetkään kohdata; tuli kohta kutsumaton
vieras kuolema, vei Aapo pojan mennessään ja vielä vähän myöhemmin
surua saatiin itkeä sukua kohdanneesta uudesta menetyksestä kun Veikko
niminen nuoren miehen alku sai kutsun pois täältä ajasta kauas
tuntemattomaan ikuisuuteen, jota emme tunne edes vieläkään mitä se on.
Kaiken on kuitenkin jatkuttava menetyksistä huolimatta. Isoisäni ja
mummoni perhettä oli jäljellä pois nukkuneista rakkaista huolimatta
vielä viisi, kaksi poikaa ja kolme tytärtä.
Pojat: Kusti Eino Eemeli ja tuleva isäni Jaakko Toivo Ilmari synt.
26.11.1922, tyttäret Aino, Mimmi ja Kaija. Kaikki nämä viisi
sinnittelivät aikuisikään saakka uljaasti ja rohkeasti. Isävainajan tie
oli monesti mutkia täynnä, oli lähtö joskus aika vähästä kiinni. Jo
pienenä olivat  sairaudet heikentämässä mahdollisuuksia pitkään elämään
ja sitten aikuisiässä.


Kokkotaival R n:o 90 perustajat Kustaa ja Anna-Reetta Seppänen,
jälkimäinen os. Romppainen Ala-Näljängän Häntäahon torpasta.
Isovanhempani olivat päässeet kiinni itsenäiseen tilaan, torppariaika
oli taakse jäänyttä aikakautta. Nyt oli itse päätettävä lähes kaikesta
mitä itselliseltä isännältä odotetaan ympäristössä.
Suomussalmen kirkonkylään matka sen kun pitenee, vaikka ollaankin
lähempänä niemen juurta. Ennen oltiin aivan Vuonanniemen päässä,
kruunun torpparin asemassa ja orjuudessa. Nyt orjuus oli vaihtunut
itselliseen toimintaan.
Asiansa tuntijoita ja kaukaa viisas oli tämä tolkku isoisäni.
Käsistään niin peijakkaan
etevä kuin olla voi. Koko lähiympäristö, jotka tunsivat Kustaan, ovat
yhdestä suusta vain kehuneet. Lankkusahakin pysyi isoisälläni
ammattimiehen ottein käsissä.
Sahamiehen ammatti oli jo kauan sitten opittu sukuvikana.
Seppäset olivat suorastaan käsite osaamisestaan lankkusahan kanssa
työskentelyssä pitäjillä.
Aina Piispajärven takaa Seppänen haki leipänsä lankkusahan kanssa.
Astian tekijänä Kustaa löi lähes kaikki kilpailijansa.
Työn laatu oli erinomaisen laadukasta ja vain ainoastaan käsin
tehtynä.
Jälkipolvia vain ihmetyttää kun aina vain taivalten päähän on
haluttuna ja järven rantapaikka on Seppäsen suvussa päätettynä paikkaa
kyhätessä.
No miksikö jälleen taivalten taakse, miksi ei milloinkaan mentynä
kirkonkylän lähelle asumaan, jossa kaikki olisi ollut saapuvilla ja
lähellä.
Nykyihminen menee ja paljon helpommalla hyvän jäljessä kun ei tarvis
vaivaa nähdä paljon mitään. Taival ja matka jonnekin on aina kiehtonut
ihmistä  ja vielä kokonainen kokko niin jo saadaan melkoinen
yhdistelmä.
Taivalta kulkiessaan ennen vanhaan törmättiin aika usein,
komeanpuoleiseen siipiniekkaan kokkoon. Kokko ei olekaan mikään
pikkulintu vaan sopiva ilmaisumuoto isosta linnusta se on kuin
isokokoisen miehen varttuneet isot ja ulottuvat  kädet. Lähes kuin
karhunomaiset, kynnet niin kehittyneet kun kerran ottaa kiinni niin
varmaan pysyy niissä koprissa.
Kokkojen kokko, taipaleen taival Kokkotaival sai juuri tuosta
yhdistelmästä tilan nimen, jota isovanhempani huolella rupesivat
touhuamaan.
Nyt oltiin paikassa kun on sanotaankin kuin oltaisi herran kukkarossa
tai lähes niitä maita, tietämättömän taipaleen takana, kuten aina
ennenkin, Seppäsen sukujuureni oli hyvin viihtynyt ja elonsa ottanut
luonnon antimista kun sitä oli niin tarjolla ja lähellä.
Voiko ihmissilmä nähdä milloinkaan niin kaunista, minkä hän näkee
omassa kotiympäristössään.
Vanhan koivukujan satojen metrien matkalta rannasta heti alkaen.
Kiantajärvi on luonut monelle sen ranta asukkaille monenmoisia
elämyksiä, joita ei koeta kuin rannoilla ja henkilökohtaisesti
koettuna.
Kylmänlahden ja Mikkoslahden rannat saavat minulta paljon kiitosta
osakseen. Vaikka rannat olivatkin erittäin karunoloiset niin
lähtemättömästi ne silti ovat tuolla aivokopassa tallentuneet
ikiajoiksi.
Ties vaikka kuolemani jälkeenkin on mieluisin paikka maailmassa  ?
Kokkotaival?.

Isäntä ja emäntä olivat saaneet uudisraivaajan työt tehtäväkseen kun
kerta itse niin halusivat. Työtä todella oli kaikille ei siinä
kerinneet kintaat paljon yön aikana kunnolla kuivua, kunnes ne oli jo
aamulla aikaisin otettava uudelleen käteen, ahkerien uutisraivaajien
käsien suojaksi.
Mikäpä oli tuon ajan perimmäinen työkalu? No se oli tietysti tuo
Rehkakuokka, sillä nimellä sitä silloin sanottiin kansankielellä.
Pojan kossina ja pienenä me yritimme nostaa kuokkaa yläilmoihin ja
vain perse taisi nousta ennen ilmaan  kuin raskas kuokka.
Tuo työkalu oli siis korvaamaton. Konetyönä ei ollut vielä
mahdollisuutta raivata pientilallisen pieniä peltotilkkuja. Raaka peli,
miten sitä muuten peruna saadaan maahan. Se oli ensimmäisten
kuokittavien joukossa se perunapelto. Pottu ja kala se on ollut lähes
jokapäiväinen ruokapöytään kannettava pääravintoaine ja muita
lisukkeita, kuten lihaa ei ollutkaan kovin usein pöydän antimena
alkuaikoina.
Perunaa laitettiin yleensä vain omaksi tarpeeksi asti ja siemenperunan
vara jos sattui jäämään pitkän talven jälkeen ja yleensä ei jäänyt.
Kevään siemenperunat jouduttikin katselemaan lähinaapureista.
Jo siihen aikaan osattiin tehdä kunnon perunakuoppa, jossa säilytys
oli mahdollista läpi kylmänkin talven. Siinä samassa kuopassa säilyi
myös muutkin säilöntään tarvittavat ruoka aineet, kuten juurikasvit ja
marjat mehuina, survottuina tai keitettynäkin.
Kellari oli siis moni toimi säilytystila, jopa kesähelteilläkin saivat
monet ruoka aineet suojaisan säilytyspaikan.
Kellari oli siis ammattilaisen tekemä ja hyvin arvostettu
pihapiirissä. Näin hyvää kellaria en ole sen koomin muualta tavannut.
Kaikki säily kesät ja talvet. Jopa hormi oli älytty laittaa tuuletusta
varten, jotta maakellari pysyisi kuivana ja ilmavana ja tuotteet
säilyisi kaikin puolin terveinä aina seuraavaan satoon saakka. Näin
sitä jo silloin kyettiin ratkomaan yksinkertaiseksi luokiteltavia pikku
asioita.
Pihapiiriin oli tuotu Vuonanniemestä vanha päärakennus navetaksi, siis
eläinten suojaksi kahdelle ja välistä kolmelle lehmälle. Ihmisasunto
oli tehty paikan päällä täysin uusista puista, Kokkotaipaleen omasta
metsästä. Vanha perinne säilyi saunan osalta ennallaan. Hyväksi
havaittu savusauna sai paikkansa rantatien varresta, Kylmänlahden
suuntaan katsottuna. Saunan sijainti määräytyi sen mukaan, mistä
saataisiin saunaan helpoimmin saunavedet hankittua saunapäiviksi.
Saunapäivä oli ennen vanhaan perinteinen lauantai. Oli perin
harvinaista jos keskellä viikkoa kylvyn tuossa saunassa saimme.
Hyväksi havaittu savusauna oli pitkään vanhassa pihapiirissämme aivan
vielä käyttökelpoisena, kuten ennenkin oli ollut, aina vuoteen 1976
asti. Silloin omistusoikeus siirtyi yksin yhdelle talonväelle.
Vanha navettamme vaihdoin Eemeli setäni kanssa savusaunaan ja kohta
tein siitä moottorisahalla hellapuita huoneen uuniin. Savusaunamme näki
monenmoista käyttötarkoitusta, siellä jopa asuttiin. Eemeli setäni asui
naisen; mustalais- Hetan  kanssa, josta Eemelin äiti ei tykännyt.
Myös Nymanin Veeru vainajalle kelpasi asustella Kokkotaipaleen
savusaunassa, jopa perheensä kanssa hän oli valmis majoittumaan
saunalle.
Vanha savusaunamme toimi myös terveyttä elvyttävänä paikkana.
Isovanhemmat kautta aikojen olivat saaneet parannusta saunassa.
Siellä asui sairauksia parantava henki ja he uskoivat siihen.
Kuppari muorit, jotka ennen vanhaan kutsuttiin taloihin on jääneet
minunkin mieleen. Kuppari oli hierojien ohella tuttu näky
Kokkotaipaleen savusaunassa.
Seksitarpeet tuli myös tyydytettyä saunassamme. Mikä sen mukavampaa,
kuin savusauna seksiä pihapiirissä.
Jääköön nyt savusaunamme tällä kertaa muistojen joukkoon. Ne ajat
eivät palaa enää koskaan, mutta savusaunamme sai suuren arvonsa.
Kokkotaival oli siis saanut asukkaansa asuttumaan kylmään
korpimaisemaan järvenranta korpeensa. Kaikki oli vielä kovin alussa;
asuinrakennus, navetta, sauna maakellari sekä vesikaivokin oli saatu
aikaiseksi. Perunamaa tietysti siinä sivussa tehty. Kaikki ei
kuitenkaan toiminut toiveiden mukaisesti. Uudisasukas sai pian sen omin
silmin havaita. Suomussalmen asukkaat oli komennettuna lähtemään pois
kotoa niin pian kuin suinkin pääsee. Oli alkanut 1939 talvisota Suomen
ja Neuvostoliiton välillä. Niin oli Seppästenkin syytä totella sitä
käskyä, joka tultiin tuomaan paikan päälle taloon asti. Ei sitä enää
jäätynä  porstuaan hautumaan, että joku muuttuisi vielä
paremmaksi ei muuttunut, sota oli armoton se ei jää vaan se tulee.
Alkoi uudisraivaajien evakkotaival kohti tuntematonta.
Ties vaikka kotia ei enää milloinkaan näkisi, ainakaan sellaisena kuin
oli evakkoon lähdön aikana.
Valtiovaltamme meillä Suomessa niin kuin naapurissammekaan
Neuvostoliitossa kuin sopimaan pieniä erimielisyyksiä kuin sodan oli
tultava selvittämään umpisolmuja maittemme välillä.
Kolmen lähinaapuria Kokkotaival, Lahtelan ja Pihlajan asukkaiden
osoitteena oli Utajärven kirkonkylä ja siellä maalaistalo Niemi.
Lahtelan Janne Moilasella ei sitten ollut mitään kiirettä pois sodan
jaloista. pontikkakokki  kun oli niin ei niin vain hyviä aineita voi
maahankaan olla kaatamassa. Lahtelan Janne tolkun miehenä pisti piiloon
rankkitynnyrinsä. Hänellä oli jo pitkään ollut oivallinen piilopaikka
pontikkatehtaalleen Rekilahden kupeesta alkavasta kalliomaisemasta ja
sen suomista onkaloista. Totta on, että piilopaikat ovat hyviä, vain
sattuma voi sattua jos  jotakin löytää tuosta kalliomaisemasta. Niin on
hyvä piilopaikka. Lähes valmis aine odotti sitten aikanaan evakosta
palaavia. Mikä sen parempaa kuin kotitekoinen siihen aikaan oli ollut.
Kokkotaipaleen koko perhekunta ei suinkaan ollut evakossa Utajärvellä,
vanhin tytöistä, Aino kaino oli Kiannon perheen matkassa Raahessa. Myös
Elsa-Mari oli seurannut aviopuolisoaan monien mutkien kautta Raaheen.
Eemeli setäni oli jo silloin kiinnostunut hevosista. Evakkotaipaleen
aikana kiinnostus hevosiin sai varmaan aikaan sen, että Eemeli
myöhemmässä elämänsä vaiheessa ajeli hevospelillä.
Elsa-Mari Kiannon aviopuoliso hankki sedälleni hyvän hevosen hyvästä
sänky kaveruudesta. Poika parka on tuo Eemeli setä, oli lähes äitinsä
ikäisen naisen kanssa sängyssä intiimissä suhteessa ja vielä pakon
edessä.
Hevonen olisi juossut pois tallista yön aikana,
jos Eemeli setäni ei olisi pysynyt saman peittoon alla.
Kohtalo oli kova nuorelle miehelle; koittavaksi ikääntyneen mummon
kanssa. Sen myötä tuli Eemeli sedästä hevosmies Kokkotaipaleeseen.
Hevoskärpäsen puraisu oli saanut alkunsa evakkoreissusta. Opimme tästä
tarinasta sen, että kannattaa olla muutama yö mummo ikään ehtineen
kanssa. Saa siinä hevosenkin kuin vähin töin ja vieläpä hevosmiehen
arvostetun ammatin kuin ihan vaivihkaa.
Seuraa pelkkää hyvää kun itse antaa niin saa sitten itsekin.
Evakkotaival jatkuu Niemen tilalla Utajärvellä ja pommit alkavat
tärisyttää myös meitä Seppäsiä evakkopaikassa, kertoo Kaija täti omia
kokemuksia talvisodan tapahtumista.
Kokko evakko oltiin samassa paikassa, keväällä tultiin jo takaisin
kotia Kokkotaipaleeseen. Kas kummaa ja kaikki olivat tallella, mitään
ei ollut tapahtunut. Koti oli niin ennallaan kuin oli jäänyt lähtiessä
evakkotielle.
Se kyllä lämmitti kovastikin ja oli juhlan aika.
Kokki vaan töihin tuohon naapuriin hän kun oli aikamoinen kettu.
Järjestää tulojuhlat evakosta oikein pontikan voimalla kaikille
halukkaille.
Sota-ajat eivät ole minun mieleen muistella tässä
omaelämänkerrallisessa muisteloissa. Sen vuoksi tulen vain toteamaan
oman isäni kohdalta lyhyesti: Sotaan osallistuminen tapahtui Kiestinkin
suunnalla.
Ei meillä lapsena oltuna kiinnostusta kysellä mitä se todellinen sota
on ja miten sen jokainen henkilökohtaisesi kokee. Arvatenkin isä vainaa
oli kaiken kaikkiaan rauhaa rakastava suomalainen mies ja sotilas myös
sodassa. Kuittaan vain sanomalla; sotaa ei tarvitse jos ihmisillä olisi
tahtoa elää sovussa ja yhteishengessä ja rakentaa yhteistä
tulevaisuutta kaikkien hyväksi.
Sotaa ei saisi koskaan tulla, tätä mieltä minä olen.

Talollisen poika, Jaakko Toivo Ilmari Seppänen kirkonkylän
Kokkotaipaleesta, Kustaan ja Anna-Reetan ensimmäinen poikalapsi oli jo
niin paljon miehistynyt, että aikuisikään saakka.
Kaukana toisaalla näistä oli Mustanvaara (Musta niminen talo, joka
oli  tiettömän, soiden ja rämeiden takana ja yksi järvikin mahtuu
tuolle kulkureitille. Löydämme talon jossa Väisäsen suku on jo pitkään
kääntänyt elatusta pelloista ja sen antamista antimista.
Heikki Johannes oli talon poikia, Antin, Kallen, Simon, Jaakon ja
sodassa kaatuneen Matin vanhin velimies. Simo oli yhteinen isä kaikille
näille veljeksille.
Mustan Heikin teki mieli jo maailman varsiteille ja samoin tein oman
perheen perustaminen oli jo tullut ajankohtaiseksi.
Mistäpä sydänmaan pojalle saataisi hameniekka pirttiviljelystä
jatkamaan. Matkojen päähän siitä isoisäni joutui taapertamaan, ennen
kuin se mieleinen sitten vihdoin löytyi.
Nivanvaara on Ylinäljängän Suomussalmen pitäjässä. Vaaran päällä
melkoisen korkealla mäellä asustavat Moilaset. Talon nimikin kai
pitänee mainita tässä se on Uusitalo. Sopisiko tähän taloon yksi Heikki
lisää kun entisiäkin on jo peräti kolme ja neljäs tekee tuloaan.
Uuteentaloon  saatiin lisä Heikki ja sitä kutsuttiin vävy Heikiksi.
Isoisäni perusti oman perheensä jo kaksikymmentä luvun alkupuolella.
Ensimmäinen tuleva vaeltaja halusi tulla tähän pimeään maailmaan lähes
vuoden pimeimpänä aikana, Tuovin päivänä joulukuussa 1924. Mustan
savupirtissä oli tämä syntymän ihme nähtävä pimeän keskellä. Heikki ja
Kaisa Väisänen olivat saaneet oman esikoisensa. Ristillä merkitty tyttö
vauva sai myös nimen ja nimeksi todettiin Sylvi, eikä sitten muuta
lisiä pula-ajan tyttö saanutkaan. Ei muuta kuin odottelemaan ajan
kulumista, eteenpäin elävän mieli.
Toisaalla kirkonkylän Kokkotaipaleessa varttui myös Kustaalle ja Anna-
Reetalle Seppäsen suvun jatkaja. Sitten aikanaan kun on suvun
jatkamisen aika ja sehän tulee aikanaan jos on tullakseen tai sitten
ei.
Sotavuodet oli siis jääneet jo ihmisten mielissä taka-alalle. Ihmisten
jokapäiväinen elämän rytmi oli palaillut entiselleen.
Toimelan Pekka, joulutansseissa Haukiperässä 1945, yritti vähän
saatella. Ei tullut sen kummempaa. Toisaalle  suuntaan piti lähteä
toisen. Siinä kaikki, minkä Pekka sai; toi tulevan äitini ensi
tapaamisesta Haukiperän joulutansseista.
Sairaalan pääemäntä Anna-Liisa Partanen muistelee äitini työtä. Suomen
huollon yleinen sairaala  siviili väestöä varten sijaitsi Kurimossa.
Sen ajan mielen sairauksista kärsivät olivat potilasainesta. Tuleva
äitini tuli myöhemmin kuin Anna-Liisa.
Kurimossa oli puukeskuslämmitys jota äitini tuli hoitamaan kun miehiä
ei ollut. Miehet kun olivat rintamalla tai rintamavalmiudella. Miehiä
ei näkynyt tuon ajan Kurimossa kuin yksi kurimolainen mies vanhainkodin
puolella, joka toimi eri hallinnon alaisuudessa kuin Kurimon yleinen
sairaala.
Keskuslämmitys oli tuolloin tulevan äitini työmaa. Ei olleet miehiset
työt tuntemattomia Sylvi Väisäselle. Kotikasvatus ei ollut silloin
erotellut Sylvin lapsuudessa mitkä ovat miesten ja naisten töitä.
Kaikki työt oli osattava.
Metristen halkojen laittaminen keskuslämmitysuuniin oli suhteellisen
kevyttä työtä rotevalle Sylville.
Jopa miehiset miehet kävivät aika ajoin kummastelemassa tuon
naispuolisen tarmoa jaksaa raskasta ja fyysistä voimaa vaativaa työtä
aamusta ilta myöhälle.
Että miten se oikein jaksaa, oltiin niin monesti kyseltynä.
Kotitausta oli siinä merkittävin vaikuttaja. Työ ja taas työ,
 ja sitä rataa oli kotikasvatuksen tulos Sylville.
Kurimosta lähdetään evakkoon Paavolaan ruukkiin koko yksikkönä.
Sylvi lähtee mukaan myös evakkoon. Sylvi on hiljainen hyssykkä koko
ajan. Sopeutui hyvin omaan porukkaansa eikä ollut koti-ikävää.
Sahanseutu koululle evakkotaival kesti aina joulukuulle asti ja muutto
kotiseudulle takaisin. Eri paikka siellä odotti. Taivalalaisen aika
koitti myös Sylviä, lähes parakki asutus odotti siellä kaikkia
tulijoita.
Kurimon metriset halot olivat Sylvillä muuttuneet toisenlaisiin
tehtäviin. Sairaalan aputyöt olivat seuraava vaihe Sylville
Taivalalaisen sairaalassa. Kevyemmät työt ja niin paljon kuin jaksoi.
Kotijoukot olivat  silloin aika etäisiä. Ei käytynä vanhempia kovin
usein katsomassa. Välimatkat olivat siihen aikaan kovin pitkän
puoleisia niin että ei sitä niin vain Nivanvaarallekkaan ollut
menemistä.
Koti-ikävää ei saanut ilmaista jos halusit pitää oman turvatun
työpaikkasi ja sen myötä oman elantosi ja niin poispäin.
Houkutuksista ja houkutteluista ne yleensä alkavat monen ihmisolennon
muuttumistragediat. Sylvi Väisäsen kohta ei tee tässäkään kohtaa
poikkeusta. Isomman joukon nestorit ja neuvonantajat osaavat oman
läksynsä.
Hiljainen hyssykkä Sylvikin saadaan jo toisella yrittämällä mukaan sen
ajan rientoihin mukaan. Nuoret ja nurkkatanssit.
Sotilaat järjestivät omia hippojaan. Selvisi ettei äiti ollutkaan
tanssi ihmisiä ja sen vuoksi tanssi ei vielä käynytkään häneltä. Anna-
Liisalla oli psykologinen yliote Sylviin. Hän jopa kampasi Sylvin
hiukset aina lähtökuntoon hienoiksi.
Työt kun olivat yhteisiä, kaikilla henkilökuntaan kuuluville,
ja niin myös vapaa-ajat menivät myös yhteisten harrastusten parissa,
kuten sotapoikien järjestämissä parakkitansseissa Haukiperässä.
Korpi Lassin kyydissä oltiin myös monia kertoja tansseista palattuna
ja pientä vispiläkauppa siinä sivussa hierottuna jo.
Kianto oli kertoillut Sylville Kokkotaipaleen ujosta Toivo pojasta kun
oli itse joutunut kyseiseen sairaalaan oikein potilaaksi humalapäissään
könytessään ja katkaissut siinä saman tein koipensa
käyttökelvottomaksi.
Kianto kertoi Kokkotaipaleen Toivosta,
on se niin hiljainen, ettei siitä oikein olisi, onhan niitä poikia
minullakin; oli Kianto tyrkytellyt ja samalla oli kontinut
Kokkotaipaleen Toivoa.
Miten hiljainen maalaispoika saa vielä hiljaisemmasta maalaistytöstä
itselleen aviopuolison.
Syön - maan tyttö syntyi Tuovin päivänä, 12. Joulukuuta 1924,
Mustanvaaran mustalle Heikille ja Kaisalle esikoiskakarana ja torpparin
poika, Jaakko Toivo Ilmari taas vuodelle 1922 tehtynä. Tähtiin oli
merkitty hänen syntymänsä 26.11.1922.
Alkaa muistelijan kaikkein yksittäisimmät muistot pikkuhiljaa palata.
Luonto se on kuulemma tikanpojankin puuhun nokkineen vienyt nokkimaan.
Niin on jäänyt Toimelan Pekka Manninen, Alajärven kylältä ja rannalta
pois näistä kuvioista. Samoin kävi myös Isotalon pojalle Lauri
Heikkiselle Korpelasta, Pesiönkylän laajalla. Pojat aikapoikia kumpikin
ja nyt jopa isoisiä. Nyt jo vanhemmanpuoleisia herrasmiehiä, jotka olen
oppinut henkilökohtaisestikin tuntemaan äitini muisteluissa.
Jaakko Toivo Ilmari Seppänen ja Sylvi Väisänen saavat toisensa. Luonto
on myös heidän kohdallaan pysähtynyt ja toteuttanut heidän yhteisen
haaveensa yhtyä toinen toiseensa.
Vuosikaudet siinä siis menikin ennen kuin tähän oltiin päästy. Monta
hikistä pisaraa oli tulevan isäni otsalta valunut kyyneleiksi asti.
Monta miettimisen yötä oli yöllä jäänyt nukkumatta. Ei tullut yöuneen
tuudittajaa, ankeita oli sulhasmiehen taivalten takan ajatella taas
uutta,
niin uutta niin uutta ja jännittävää tapaamista uudelleen kun kaikki
vain lähti aivan alusta joka tapaamisen jälkeen.
Mistä semmoinen tunne voi johtua.
Joka tapaaminen on niin ainutkertainen, kuin se olisi ainut ja viime
tapaamiseksi jäänyt tapahtuma. Kaikki ne vuodet kun Sylvi ja Toivo
tapasivat toinen toisiaan ennen virallista yhdistymistä lujittivat vain
enemmän yhteen kuuluvaisuutta ja sen seurauksena oli tuleva pyhä
avioliitto kummallekin ennen esikoispojan syntymää.
Uusi  miniäehdokas otettiin avosylin vastaan. Kokkotaipaleen vanhat
arvostivat hyvää työntekijää ja heidän poikansa oli juuri tuomassa
työtä pelkäämätöntä työn sankaria taloon emännän tehtäviin ja
myöhemmässä vaiheessa myös perheen äidin velvoiterooli oli kyettävä
vastaan ottamaan.
Sylvi ei ollut vielä tehnyt lopullista käännöstä, olihan hänellä
sairaalan apulaisen työtehtävät Taivalalasella. Niitä ei voinut jättää
noin vain.
Aika kuluu uuteen aikakauteen, kihlat ostettiin ja pakollinen
valokuvaus käynti käytiin. Ei muuta kuin häitä pian puolin
odottelemaan.
Ei mennyt kauan kun pappi oli vihkinyt pariskunnan, joka lupasi
rakastaa toisiaan niin myötä kuin vastoinkäymisistä huolimatta, aina
kuolemaansa saakka.
Isäni kohdalta tämä kaikki toteutui niin kuin lupasi kirkonalttarilla
vastavihitylle aviopuolisolleen. Kuolema erotti tämän liiton aivan
liian varhain loppiaisena 06.01.1962.
Syntymän suuri ihme toteutui Seppäsillä jo vuoden 1948 kesällä. Poika
ja vieläpä hyvin kookas potra poika näki päivänvalon 25.06.1948
Suomussalmella.
Jo pidettiin hyvää huolta tuosta tulijasta. Ei rintamaito ole mitään.
Pentti pojalle tulisi antaa vahvempaa evästä, että poika vahvistuisi
nopeasti maailmalle ja sitä tietä juoksemaan. Kermaa sen olla pitää,
Jytky yyt ja kookkaat isot pojat olivat isovanhemmille mieleen,
riisitautista lasta ei missään tapauksessa olisi huolittukaan
perheeseen.
Siinä pysähtyi kerman syöttämisen myötä pojan kehitys kun vielä
konttasi yli vuoden ikään saakka. Pentti poika sen kun konttaa, vaikka
jo pitäisi kaiken järjen mukaan jo juosta, paikasta toiseen ja tehdä
pahaa sen kun ennättää kun vain vähänkään silmä välttyy vanhemmilta tai
perään katsojilta. Pojassa ei ollut pojan vintiön taipumuksia tehdä
pahaa, kaiken aikoo ollenkaan.
Varmaan isällä ja äidillä oli huoletta olla vähän huolissaan, mitä
kummaa, eikö poikamme ole oikein terve kun normaalit lasten leikit
eivät oikein poikaamme kiinnosta. Isovanhemmat olivat todenneet, lapsi
kyllä kerkiää vielä pahantekoonkin kunhan vain maltatte odotella. Siinä
vain menee oma aikansa.
Seppäsillä oli jo uusi perheen lisäys vetämässä, miten muuten veltto
Pekka voisi oppia muuttumaan, kuin jos saataisi hänelle leikkikaveri.
Eipä niin ei siis muuten olekaan mahdollista.
Mummoni muisteli niitä aikoja kun minut oli alkuun aikoinaan
saatettuna vanhalla puolella, vanhan puolen ainoassa kamarissa oli
isäni ja äitini yhtyneet sillä tavoin, ettei kun odottelemaan siemenen
itämistä.
Äitini munasolussa itävyys oli jo aiemmin todistettu samassa
tarkoituksessa, jälkikasvun alkuun saattamisessa.
Veltto Pekka ei tiedä vielä tämän maailman nautintoja. Vielä nurkassa
se poika paljon aikaansa viettelee, ollen onnellinen lähes näkemäänsä,
ilman sen kummempia tarpeita.
Kun kesän korkein juhla on juhannus on juhlittuna kaikkialla koko
Suomen kamaralla, kylissä, kaupungeissa ja järvenrannoilla. Yksi
odotettu odotus juhlapäivä on vielä juhlimatta. Kaukana maailman valta
keskuksista, vai mikä tuo mahtaa olla se kaikkien keskusten keskus kuin
oman äidin avautuva kohtu ja sieltä pois vedettävä tulija.
Noin yhdeksän kuukauden aikana kypsynyt ja kehitystä odotellut tulija
on saanut nähdä päivän omin silmin katsoen, tietämättä mitään mihin ne
hänet äsken juuri vetäisivät. Vetäisivät niin kuin olisivat olleet
hankkeen omistajien sakkia, mutta kun ei asian laita ole alkuunkaan
niin.
Poikaa tai tyttöä niin kuin meille on aina uskoteltuna ei tuokaan
mikään haikara, vaan ikioma äitimme käy laitokselta hakemassa kun uuden
tulijan aika kypsä on siihen.
Ovat ne olleet aikoja kun oma äitinikin on synnyttänyt savusaunaan ja
sitten itse saa syntyä aivan laitossynnytyksessä.
Kun synnyin kesäkuun 28 päivänä 1949 klo 13.10 oli meillä Suomussalmen
sairaalassa jo silloin sairaalassa synnyttämiseen mahdollisuus. Jos
vain aikoinaan piti itse huolen, ettei jättänyt sitä aivan viime
tipalle laitokselle tulemisen kanssa, voi turvallisesti syntyä kätilön
käsiin, lääkärin seuratessa syntyjän muita elintoimintoja.
Veltto Pekka, eli Pentti Ilmari oli saanut pikkuveljen. Veljen jota
kovasti odotettiin nurkissa viihtyvälle vanhemmalle veljelle
leikkitoveriksi ja mielen virkistäjäksi. Laitokselta tultiin pienoinen
kantamus vain kainalossa, joka oli kiedottuna lämpimään kapaloon.
Isävainaa kun oli käsistään tekijämies, tekaisi tuoreelle tulijalle
päreestä uuden kätkytsängyn  tulevia aikoja varten.
Pentti veljelläni oli jo isänsä tekemä pinnasänky, jossa myös minun
oma tyttönikin näki ensimmäiset elinvuotensa aina kun oltiin kesää
viettämässä Kiantajärven rannalla kirkonkylän Kokkotaipaleessa,
Vuonanniemi ja Kylmälahti on tarkka määritelmä paikasta, jossa kasvoin
pienestä pitäen isommaksi.
Minä pojan mulkku, sillä nimellä minä itseni tunnistan oikein hyvin
ajoilta kun olin vielä pieni poika ja tapana oli minulla sanoa sanoo,
vielä pientä tipparoksi kun siitä isoa ei saanut tekemälläkään niin
pienestä pissivehkeestä.
Sylvi äitini tissi suuhun ja kummatkin nännirauhaset vain tyhjiksi sai
aikaan tämä uusi tulija.
Jopa oli eloisaa sorttia tämä uusi sänkyjen heiluttaja. Kun tämä poika
pomppasi ylös sängystään päiväuniltaan ei siinä yhtä rauhaa saanut
vanhempi veljeni.
Nukkuneen rukous sai kyytiä, siinä ei kauan nurkissa peukaloita
pyöriteltynä kun viikari meni ja toiseen paikkaan päälleen
painimaottelua hieromaan ja avutonta velipoikaa höykyttämään niin että
syntyisi pieni kiista ja se pakollinen tukkapölly palkkioksi omalta
äidiltä heikomman ahdistelusta.
Pienviljelijän arki oli niin monivivahteista ja tapahtumarikasta
vaikka elettiin taloudellisesti lähestulkoon kädestä suuhun.
Mistäpä ne rikkaudet olisi tuohon hätään meille joutuneet.
Jos kirkonkirjoihin on merkintä ruotuköyhä, 1851 syntyneen isäni äidin
isä Erland (Epra) Romppainen ja torppari Alanäljängän Häntäahosta.
Seppäsen suvun torpparikausi oli jatkunut turhan kauan, työnteko ei
niitä rikkauksia kovin ollut tuomassa. Palkat olivat vieraan työstökin
kovin pienen puoleisia säästöjä ajatellen.
Rahassa rypeminen on kovin vierasta Seppästen taloudessa niin ennen,
kuin nytkin tänä päivänä vuoden 1997 ollessa lopuillaan.
Vuoden 1948 esikoispoika Pentti Ilmari ja seuraavan vuoden 1949 Eero
Antero syntyneet velipojat eivät saaneet sisarta vielä vuonna 1950.
Oliko keskenmeno tai joku muu. Sisarta emme saaneet.
Veljeni Pentti Ilmarin kanssa meni vuosi 1950, vaikka loppupuolella
vuotta oltiin jo tietoisia uudesta tulokkaasta. Muttei vielä vuonna
1950 tulokasta tullut kun toista mieltä oli, siirsipä tulonsa seuraavan
vuoden puolelle. Niin myös tuli käymään.
Tulija oli valmis tulemaan 06.03.1951, Tarmon päivä oli silloin.
Seppäset olivat saaneet tyttärensä. Se kai oli äitini mieleinen
tulija,
kun oli tyttö. Kastepäivänä kevät talvella sai tyttö nimenkin.
Sisaremme sai nimekseen Raija Anneli 06.03.1951. Seppänen Toivo ja
Sylvi olivat hoitaneet oman osuutensa täyttää tätä maata omalta
osaltaan kolmen jälkikasvun voimin.
Niin oli pirtti täytynyt jo kolmesta, uudesta tulijasta.
Iso vanhempien luomaan ja itsenäiseen Kokkotaipaleen tilan, uudelleen
järjestely kaipasi uutta ja ryhdikästä, toimeliasta isän kykyä päättää
uudesta tilanteesta.
Isämme monista vaihtoehdoista ratkaisi; Kokkotaival saakoon toisen
tilaratkaisun, lapsille tulisi saada uusi koti kullankallis.
Vieras maa ei saanut Seppäsiä kiinnostumaan, vaikka äitini setä
Kanadasta oli niin kovin toivonutkin. Ei houkutellut Siikarannan sen
aikainen lähiökään isäni päätä kääntämään. Koti pitää olla siellä missä
saa itsenäisesti päättää omista ja tulevista asioista.
1950 luvun alkuun melkein kaikki kohtalot olivatkin lähes täyttyneet.
Ei aivan nyt sentään, riittää sitä myös tällekin päivälle oman osansa.
Peräänantamaton sukumme, lankku Jaakon ajoilta, on kyennyt sen todeksi
osoittamaan omassa matkaamisessaan lähes näitä rantoja, kuin
allekirjoittanut Seppänen, joka elää tätä päivää. Jaakko eleli vuosina
1845-1924.
Jaakko Toivo Ilmari oli osaava rakennusmies, kuin oli myös osaava
kaikkeen mitä yleensä puusta voi saada aikaiseksi. Rakentaminen oli jo
alkanut työmaa oloissa voimalaitos työmaalla. Kahvi- ja ruokatunnilla,
kun oli sen verran aikaa panna paperille tai työmies askin takakanteen
alkuhahmottelut omine merkintöineen.
Talven aikana oli ennakoitava monia eri seikkoja, kuten metsään
meneminen. Talvella oli hakattava, sahattava ja hoidettava puunkuljetus
sahuupaikalle hevoskuljetuksella omalta itsenäiseltä tilalta tilan
puista. Kiantajärven ja Kylmälahden  rannalla, vanhalla rannalla
Pihlajan puolella olisi lähes sopivaa muuraushiekkaa.
Vanhan rannan kaarteesta löytyi se mitä haettiin. Uuteen kotiin
muuraushiekkaa, hyvin tärkeää materiaalia kun rakennusvaihe niin
edellyttää. Loukon Eino tietää minkälaista vaatimusta edellytetäänkään
palomuurin muurauksessa. Rauhalan Setti Heikkinen, Vilppulan entinen
Heikkilän Pekka on käynyt Kokkotaipaleen uunia jälkikäteen
korjailemassa.
Lahtelan Jannen poika, Sulo Moilanen on myös rappaillut kulutuksessa
ollutta palomuuria. Niin se vain on näihin päiviin palomuuri pysynyt
entisellään. Pienen ehostuksen jälkeen toimii myös tänään uuden isännän
komennossa. Vanhat uunit on kyllä kaikki ulos kannettuna.
Mustia pilviä alkaa kerääntyä uudessa kodissa. Tuntuisi kuin kaikki
olisi itsestään selvää, aina vain kaikki hyvin ja aina vielä tästä
eteenpäinkin.
Isäni ollessa rakennustyömaallaan, siihen äitini oli poikennut
toteamaan, että kyllä se tuuli vie tuonkin hökkelin mennessään. Oli kai
jonkinmoinen enne mitä tulemaan pitää.
Sisar Raija Anneli vietiin ensimmäiseksi muualle hoitoon, järven
taakse Pihlajan Einolle ja Vapulle. He olivat edelleen lapseton
pariskunta naapurista, reilun parin kilometrin päästä, Kylmänlahden yli
ja korkeavaaran päälle sitten noustaan toinen puoli matkasta.
Raija Anneli oli kiltti tyttö, Vappu on aina muistellut kun olemme
tavanneet Pihlajassa tai nykyisessä talviasunnossa, Kiannonkatu 42:ssa
Ämmänsaaressa.
Sylvi äitimme ei kyennyt enää olemaan se äiti mitä äidiltä vaaditaan
perheen hyväksi.
On koko ajan muistettava tuo pihapiiri, ketä oli silloin jakamassa
samoja polkuja rantakaivolle, kuopalle ja kesällä marjametsään.
Isoisäni Kustaa ja aina itse eläväinen kipakka isoäitini Anna-Reetta,
isäni äiti. Muori oli itse pippuri, jopa taikakalut hänellä oli
kaulassa. Oli vanhan kehnon kanssa tehnyt sinunkaupat ja toimet olivat
sen mukaiset.
Lapsille mummo oli aina hyvä.
Monet kerrat sitä aina joutui juoksemaan kiireesti mummon luokse
turvaan, omaa äitiä pakoon kun hän oli niin kovakouraisesti käsittelee
omia lapsiaan. Lähes aina elää pelon vallassa, milloin saa kunnon
remmikyydin tai koivuniemen herraa paljaalle perseelle ja pienille
kannikoille tai tukkapöllyn.
Muistan aina hamaan tulevaisuuteen. Tuntui oikein pahalta, että oma
äitimme on niin väkivaltainen tekemiään lapsiaan kohtaa kun oli selvää
vasta minulle aikuisiässäni miksi näin oli.
Silmä kostuu vielä yli neljänkymmenen vuoden takaisista tapahtumista.
Toivottavasti väkivallan siemen on minusta poissa. Omakohtaisesti
koettuja on niin riittävästi paljon. En soisi niitä toisille
koittavaksi.
Kansakoulun oppimäärä on otettava huomioon myös Kokkotaipaleen
lapsilla. Vanhimmasta päästä se on aloitettava.
Pentti Ilmari oli 1948 syntynyt, saa luvan aukaista aapisen ja pitkän
koulutien Alajärven kylälle ja kansakoululle. Vuosiluvuksi silloin
kirjoitettiin 1955, syyskuun ensimmäinen oli päivä, jolloin kouluun oli
mentävä. Laki edellytti oppivelvollisuudesta kaikille tasapuolisesti.
Opettajan virkaa hoiti silloin, miesopettaja Ahtola, minulta jäi
kyseinen opettajakokemus hankkimatta.
Pois oli jo opettaja potkittuna, omavaltaisesta toiminnasta, jota en
lähde sen koomin kommentoimaan, näin pieni sivuhuomautus on hyvä ja
Pentti Ilmarikin tulee kesken miehistymään kotiin jo ennen joulua.
Pentti Ilmarin koulun keskeyttämisen syy oli lapsellisuus, vajaasti
kehittynyt, ei kypsä kouluun. Veljeni oli jo etukäteen kertonut
kavereilleen kotona olevasta veljestään. Kunhan voimakas Eero tulee
ensi syksynä kouluun, niin kokeilkaapa silloin häntä kiusata, näin oli
veljeni laita silloin.
Vahva Eero veljeni kanssa yhdessä alkaa yhteinen koulutaival isämme
saattamana koululle saakka 1956, syyskuun ensimmäinen tai niitä main.
Koulureppu ja pitkä kahdeksan kilometrin koulumatka oli päässyt
alkuun. Minäkin kirjoittauduin oppilaaksi kansakouluun Alajärven
kyläkouluun, joka oli valmistunut viisikymmentä luvun alkupuolella.
Alajärven koulu on Kovajärven rannalla, vain tie on välissä mentäessä
järvelle päin. Sinne ei ollut mitään menemistä. Kouluaitaus oli se
merkki jonka sisällä oli pysyminen kuutena päivänä viikossa, jos ei
saanut erityislupaa käydä Koiton Väinö Mannisen kotikaupassa Myllyjoen
takana.
Olipa tuo aikamoinen elämänmuutos, perukan pitkospuitten takaa
tulevalle ekaluokkalaiselle. Kaksi kerroksinen ja kerros kolmantena
toimi kellaritiloina, jossa mm. sauna- ja säilytystiloja sekä mylly,
joka jauhoi energiaa, siitä valoa luokkahuoneisiin, asuntolaan,
opettajien asuntolaan kuin talonmies pariskunnalle Soinin Arvolle ja
Sylville, joka oli kotoisin Kylänmäestä
Kyllä se Kokkotaipaleen Kupe sanoi, meille lapsille monet kerrat, että
koulun käyneistä tulee vain laiskoja, eikä tavallinen työ käy.
Mitäpä se vanha ukkimme ties, miten hauskaa meillä koulussa tuli vielä
olemaan. Kavereita oli paljon, kyllä ne kotiolot vähintäänkin voitti
ensi alkuun.

Suurimmat ikäluokkamme olivat siis koulun penkillä, avartamassa
maailman kuvaa itselleen myöhäisempiä elämän koitoksia varten.
Lukutaito on ollut hyvin tarpeen kuin laskuoppi. Ilman noita apuja on
monta vaikeutta selviytyä tästä päivästä omatoimisesti.
Toista oli ennen, mutta ei ne vaatimukset olleet kovin korkealle
asetettukaan.
Joulu -97 on jouluillassa niin kuin monet joulut aikaisemminkin ovat
iltaan ehtineet jo 48 kertaa minunkin kohdallani.
Minunkin joulut ovat olleet monen kirjavia, mutta aina ne ovat olleet
perinteisen joulun tunnusmerkkejä täyttävä kodin rauhaisa joulu.
Miksi yksi joulu tulee aina mieleen, aina jouluista toiseen on joulu
1961 mielessä, ja siitä seurausta aina vuodelle 1962 loppiaispäivälle.
Miksi juuri jouluna pitää sattua sellaista peruuttamatonta, jossa on
vielä sen verran lapsetkin pieniä, että koko perhe olisi koossa ollut
edes sen hetken joka olisi paremmin lapsen mieleen, kuin oman isän
äkkilähteminen sairaalan vuoteeseen.
Kunnan ylläpitämään lasarettiin, josta ei lapsen mieleen jäänyt kuin
paha muisto, ja sekin joulun ajoilta omakohtaisesti koettuna.
Erityisesti muisto jäi kalvamaan pientä potilasta silloisesta
sairaalasta, se sairaalan isokokoisesta  lääkäri Unto Tuuresta.
Pieni pelko koko ajan kävi kuitenkin; jäänkö minä tänne yksin. Minä
jäin yksin. Kotiväki saattoi vain poikansa lääkärin vastaanotolle ja
tohtoripa määräsi oitis poikamme heti suoraa päätä leikkauspöydälle.
Vaiva oli senlaatuinen todettu tutkimuksissa. Pojallanne on pahasti
kureoksissa oleva tyrän vamma, joka vaatisi pikaista hoitotoimenpidettä
ja jääntiä sairaanhoitoon heti paikalla.
Oli siinä seitsemän -vuotiaalla pojalle kova koettelemus edessäpäin.
Miten sitä kaikesta selviää kun kokemus oli niin uusi minun kohdalla.
Kaikki vieraat paikat ei minua kovin miellyttäneet, varsinkin kun näin
valkotakkisia. Jonkinmoinen kammo heitä kohtaan oli jäänyt omaan
alitajuntaani, että heillä olisi jotain pahaa mielessä minua kohtaan.
Se oli minun ensi arvio koko sen aikaisesta henkilökunnasta.
Kaikki meni kumminkin olosuhteisiin nähden erinomaisen hyvin, jos ei
oteta yhtä inhottavaa yksityiskohtaa huomioon, joka liittyi
leikkaukseen. Nimittäin eetteri nukutus, jonka kokeminen vei uskon pois
sairaalahoidosta.
Järkytys oli perin sitä luokkaa, mitä varten tuollainen toimen oli
tarpeen.
Eikö lääketiede vielä 1957 kyennyt parempaa kohtelua antamaan hoidon
tarpeessa olevalle, kuin iskostamaan sisäisen järkytyksen tunne-elämän
puolelle lähes koko elämän kaarelle asti vietynä.
Kokemuksestani minä vain tämän halusin ilmaista.
Vielä tuosta kyseistä tapahtumasta on kerrottuna erikoinen juttu
Alajärven koululla, jonka oppilaana minäkin kerkesin olla
syyslukukauden.
Vanhin veljeni Pentti Ilmari oli ilmoittanut kaikkien kuullen
luokkahuoneessa, että Eero veljeltä tuli suolet perseestä ulos, että
sen piti mennä sairaalaan hoitamaan itsensä kuntoon.
Kyllä veljeni Eero tulee kouluun vielä, kunhan suolet laitetaan
takaisin persesilmään.

Herkistyminen jouluna tuo aina mieleen joulun -61. Kaikki silloin
olivat hiljaa ja hartain mielin syventyneet joulun viettoon. Rukous oli
ainut voima millä siitä joulusta selvittiin ja yhdessä oleminen oli
voimaa millä selvittiin yli joulun ja aina loppiaiseen saakka tammikuun
kuudenteen päivään 1962.
Kokkotaipaleen lapset, Pentti, Eero ja Raija olivat juuri päässeet
Alajärven koululta joululomalle. Sitä ennen oli perinteinen joulujuhla
järjestetty yhteen luokkahuoneeseen ja koko Alajärven kyläläiset olivat
saaneet kutsun saapua koululla järjestettävään yhteiseen koulun
joulujuhlaan.
Ikimuistettavaa oli koko kylän yhteinen joulujuhla, ohjelmassa oli
yksinlaulua, kuorolaulua ja olimme harjoiteltuna tiernapojat näytelmä.
Alajärven kyläläiset pitivät näkemästään ja kuulemastaan, ja toivoivat
vastakin koulun järjestävän koko kylän yhteiset joulujuhlat. Vaikutus
oli niin puolin ja toisin yhdistävä. Ohjelmat oli esitettynä, laulut
laulettu yhteisesti ja joulupukki lahjat jaettuna kilteille lapsille
joulujuhlassa, Alajärvenkylän kyläkoulussa 1961.
Opettajamme oli ojentanut syyslukukauden arvostelun ja numeroiden
kertomana, kuka oli ahkera ja kuka laiska opintiellä.
Hyvät joulun tervehdykset heitettiin opettajille kuin koulukavereille.
Pieni reppu selkään ja joululomalla.
Joulukuinen pakkasaamu oli muuttunut kahdeksan kilometrin kotimatkaksi
kohti kotia, isän, äidin ja isovanhempiemme luokse kohti yhteistä
joulua.
Pentti, Eero ja Raija lähtivät tällä kertaa yhdessä talsimaan vanhaa
viitostietä kotiamme kohti. Juhla oli jäänyt taaksemme.
Lahtelan tienhaarassa, odottelivat jo meitä pienet sukset, jokaiselle
omansa. Matka oli nyt edettävä suksia hyväksi käyttäen.
Kiantajärven Kylmälahti oli vielä edessäpäin kaikille kolmelle joulua
odottavalle lapsenmieliselle. Ei kerinnyt vielä edes pimeä tulemaan
uupuneille matkamiehille kun jo kohta saavuimme kotimökin pihapiiriin.
Niin kuin aina vain olimme saapuneet viikon päästä.
Oli siis silloin kuusi päivää koulua ja yksi vapaa sunnuntai.
Asuntolassa olimme kaukana kotoa aina, lähes seitsemän vuoden ajan.
Joulun odotus jo tuoksui ja näkyi jo omassa kodissamme, kuten aina
ennenkin joulun alla oli tapana Seppästen Kokkotaipaleessa.
Vielä oli yksi tai pari yötä, ja oli joulun kohokohta joulupukki
tonttuineen, muorinsa kanssa ja tietysti iso lahjasäkki. Olihan taas
joulu ja siinäkin kodissa kilttejä lapsukaisia ja jännitystä, sitähän
ne oli nuo viimeiset hetket, ennen Joulupukin tuloa.
Jouluaaton aatto tuo pian pienen epävarmuuden, Isälläni oli aamusta
alkaen jo ruvennut käymään päähän ennen työmaalle lähtöä ja äitikin oli
jos vähän kiellellyt koko metsään lähtemistä.
Jos on sairas, niin ei pitäisi lähteä itseään panemaan alttiiksi
vakavammalle sairastumiselle vain työn vuoksi.
Isäni oli hyvin uhrautuva isänä, jopa oman itsensä hän oli valmis
panemaan pantiksi perheensä puolesta.
Tulee vain mieleen yksi tosi tapahtuma, Isämme oli vieraan työssä, ja
jäänyt pois työmaaltaan, lähes neljänkymmenen asteen kuume, esti
lähtemästä vieraan työhön sillä kertaa. Pihapiirissä kotona oli
kuitenkin tekemätöntä työtä ihan joka haluun.
Ei muuta kuin kaivon tekoon kovasta kuumeesta huolimatta. Tuo teko
perheensä hyväksi, itseään säästämättä on niitä tekoja, joita vähän
ihmettelen nyt näin jälkeenpäin.
Oliko se kovinkaan viisasta näin toimia sairasaikana. Olisi vaikka
kuinka voinut jo käydä. Kaivo syntyi, ja sekö oli hyvä olemassa, kun
joku joutui kulloinkin veden hakemaan.

Alkaa metsästä kuulua kummia. Ensin oli isäni päivitellyt yleistä
heikkouttaan työkaverille, että päähän koskee. Ensin aamupäivä oli
mennyt, kuin mitään sen kummempaa olisi ollutkaan. Puuta oli kaatunut
ihan normaalitahtia. Isäni sahasi moottorisahalla omaa ja samalla
yhteistä hankisavottaa omassa metsässään Sarviniemen tyvellä.
Pirttilän Ilmari, Ilmari Hyttinen Pirttilästä on ollut todistamassa
yksinään kuinka isämme kävi.
Istualtaan tipahti viimeisen kerran kannonpäällä viimeiseen
tajuttomuuteen. Ei saanut Ilmari vastausta siihen; mikä sinun nyt tuli?
Ilmari oli vielä yrittelyt ottaa vielä yhteyttä monta eri kertaa.
Hyttiselle selvisi hyvin pian mitä nyt on oikein tapahtumassa. Ilmari
siitä juoksemaan niin paljon kun kerkiää taloa kohti,  jonne vähän
aikaisemmin oli lähtenyt hevosmies, Toimelan Pekka ja hänen
kankimiehensä, joka oli isäni velimies Eemeli.
Hevosmies Pekka tulikin vastaan aivan kohta, Ilmari käski reen
vaihtoon heti, Toivolle on sattunut jotakin, mutta ei vielä tiedettynä
mitä. Kaikki rupesi tapahtumaan kovin nopeasti.
Ihmeellinen ja puhumaton oli isämme kun hänet tuotiin vanhan
Kokkotaipaleen puolelle sänkyyn katsottavaksi, mikä hänelle tuli
metsässä ja heti Kanfertti tippoja ehdotti annettavaksi, isäni äiti.
Joku kastoi sokeriin pienen tilkan kanferttia ja sitä suuhun
laittamaan. Ei mitään reaktiota sillä kertaa.
Vanhassa Kokkotaipaleessa alkoivat esivalmistelut isäni pitkälle
matkalle. Tiesimme isämme olevan vielä edelleen hengissä ja se antoi
vielä siitä kovastikin toivoa paremmasta.
Kyyti lähti kohti Lahtelaan,  ja siitä edelleen Jannen poika Sulo
lähti soittamaan sairaskyytiä. Sulolla oli polkupyörä tai mopo, en ole
ihan varma. Lähin puhelin oli Pesiönlahdessa ja Kurimossa.
Jonkun ajan kuluttua tuli taksi, vei isämme sairaalaan kunnanlääkäri
Unto Tuuren hoitoon, jossa minäkin olin avun saanut useita vuosia
aikaisemmin tyrävikaani.
Nyt potilaana olikin oma isämme, josta kaikki niin kovasti tykkäsivät.
Lääkärille nyt uusi haaste; mistä nyt on kysymys. Mies makaa monet
päivät harmaana, sanomatta mitään. Että kuka olisi mitään ymmärtänyt.
Koulumme joulujuhlat olivat pian kääntymässä kotimme surujuhlaksi, ja
vieläkö tuon piti tapahtua kaiken hyvän lisäksi jouluaikaan, kaikkien
yhteisenä jouluna.
Kävimme katsomassa isäämme muutamia kertoja sairaalassa. Välillä oli
ehkä pientä toivoa selviytyä ja välillä huononemista. Siis lähes
toivottomuus ja toivo siinä vuoron perään toisiaan puhutteli.
Toivo oli isäni kutsumanimeltään, niin toivoa ylläpiti myös se.
Sylvi äitini, Pentin ja Raijan kanssa lähti kolmisin jälleen kerran
katsomaan isäämme sairaalaan. Minä, Eero Antero jäin pois.
Sanoinkin äidillemme ettemme näe isäämme enää elossa, enkä sen vuoksi
lähtenyt enää sairaalakäynnille.
Murheen murtamana äitimme tuli yhteiseen kotiimme kertoakseen isän
kuolemasta joulun viimeisenä päivänä loppiaisena 06.01.1962. Se päivä
on ollut aina raskain päivä elämässäni, kun sain kuulla isäni
kuolemasta.
Vielä kolmekymmentä kuusi vuotta vie herkkään kyyneleeseen
silmäkulmani. Vaikka on monta tapahtumaa sisältynyt jo alle
viidenkymmenen ikäiseen elämääni, niin toista niin liikuttavaa
tapahtumaa ei ole vielä eloni päivinä tapahtunut, kuin isämme pois meno
ikuisesti meiltä lapsilta ja äidiltä.

Jouluna 1997 Kiannankylän Kellittäjässä on siis takanapäin jälleen
kerran. Joulut ovat viimeaikoina tulleet vietettyä juuri kyseisessä
paikassa. Aikaisemmat joulut olivat hyvin kylmiä, lähes rajamailla oli
miten tarkenee. Kahden puolen kolmekymmentä mittari näytti yöt päivien
kanssa. Jo kolmas joulu oli lähes sopiva sää, -10 kahden puolen ja
tyyni, lumisateita ei saatu vaikka oli jota kuin pilvistä koko
varsinaisen jouluajan.
Joulut tulevat ja menevät siinä missä muutkin päivät tulevat ajallaan
elettäväksi kullekin omalla tavallaan. Jos jotakin tärkeätä voi kertoa
vietetyistä 48:sta joulusta, yksinään täysin vietettynä joulu jää
helposti muistilokeroon.
Vallankin kun ei edes kukaan ole muistanut millään tavalla, ei edes
joulukorttia ole tullut sukulaisilta mieleen lähettää. Puhumattakaan
joulutervehdys puhelimella olisi ollut niin toivottu. Joulu -97 toi
tullessaan yhden ainokaisen joulutervehdyksen kortin muodossa Sveitsin
sisarelta.
Kalevan toimitus Kajaanin toimituksesta halusi myös kortilla olla
muistamassa. Siinä kaikki.
Velimies Hesasta oli iloinen kun oli saanut joulukortin siskolta
Sveitsistä, josta aiheutui soitto minulle tänne kotipuoleen päin.
Marjo-Riitta, oma tyttönikin näki parhaaksi soiton muodossa toivottaa
hyvää joulua omalle isälleen kauas tänne Suomussalmelle. Tyttöni vietti
kauan sitten monet joulut kanssani täällä luonani, minun
lapsuudenkodissa. Ne oli minusta aivan onnistuneita jouluhetkiä.
Muistuu joulu, kun olin järjestämässä koko kansanjoulua Ämmänsaaren
torilla, köyhille ja rikkaille yhtäaikaisesti.
Aamulla aikaisin menin keittelemään riisipuuroa TB Olavi Väisäselle.
Parituntinen siinä helposti menikin ja sitten kerjäläinen Seppänen
liikenteeseen ja kävi kirkonkylän kaupat, Valinta Penan ja Siwa
marketin olivat omalta osaltaan lahjoituksin osallistumassa, Suomen
nälkäänäkevien yhdistyksen järjestämään Joulu kaikille köyhille
tempaukseeni. Kiitos kovasti myös näin.
Myös Ämmänsaaren keskustan elintarvikeliikkeet olivat mukana. Oli sitä
jaettavaa jos minkälaista. Ainut harmi jakajan kannalta oli kova
pakkanen, kolmenkymmenen asteen tienoilla lähes. Oli siinä kylmää
kerrassaan yhdessä paikassa seistessä.
Puuroa syötiin, leipää, silakkaa, kuin savustettua kirjolohta
jaettiin, olihan mistä jakaa sillä kertaa, jopa hakijoista näytti
olevan pientä puutetta aika ajoin. Loppu jaettava meni jakoon Kurimoon
rivitalon kovaosaisille yksinäisille poikamiehille. Suomen
Nälkäänäkevien yhdistys ry:n puheenjohtajan roolin vein loppuun saakka
yksin.
Omasta mielestä onnistunut tapahtuma kaiken kaikkiaan. Vain
tiedonvälittäjät loistivat poissaolollaan.
Tietoa ei saatu kuin Kainuun radion kautta menovinkkeihin. Siltä osin
meni kovin poskelleen. Hyi media paikallinen, risuja yhdistykseltä joka
jouluksi.

Pakollinen oppivelvollisuus. Pakko, pakko. Hitto soikoon pakko mikä
pakko. No kun kerran on pakko niin on pakko. Vaikka nyt
oppivelvollisuus. Voi pyhä Sylvi, ei Kylmänmäen ainut Sylvi, toinen
Sylvi on äiti Sylvi ja on vielä kolmaskin Sylvi, jonka kotipaikalla
tunnistaa mylly Sylviksi. Vielä kerran pakko, ja kun aina olen luullut
että ainut pakko on pakko kuolla pois ajasta. Se on mielestäni ainut
pakko, jota minä ymmärrän jollakin tavalla. Kun kerran olen syntynyt
tähän maailman kaikkeuteen, ei pakosta vaan jonkun halusta tai
mielihalusta lisääntyä. Koulupakko, voi pyhä yksinkertaisuus, kyllä
olisi pitänyt pistää turkkiin ja uudelleen nussia heidän isät, jotka
olivat päättämässä koulupakosta. Nussia ja taas nussia isolla kormus
kyrvällä, että olisi saatuna uutta järkeä koulupakko ajatukselle.
Ajattele nyt vähän itsekin, eihän syöminenkään perustu kuin
vapaaehtoisuuteen, kun on nälkä, eikä sittenkään ole mitään pakkoa.
Pakkokoulutus vei mukanaan monta hyvää työmiestä täysin perikatoon.
Ajatella perikatoon pakon edessä pakkokoulutuksessa. Sen vielä olisin
minäkin, jotenkin ymmärtänyt, että olisi koulutus vapaehtoista
kaikille.
Yksilön vapaus on riistettynä ikiajoiksi pakkokoulutuksen kautta.
Perimmäiset tarkoitukset taitavat olla perin yhteiskunnallisia.
On siis helppo ohjata siis isojakin massoja,  jotka puhuvat
pakkokoulutuksen saatuja oppeja. Koulu on rangaistuslaitos kun se
perustuu lainsäädön vuoksi pakollisuuteen
Lapsityövoiman käyttö maassamme on omalla lainsäädännöllä lähes
tehtynä luvanvaraiseksi. Keinotekoinen yhteiskuntako se on hyvä
malliesimerkki, jossa kaikki on saaneet hyvin korkean oppiarvon
yhteiskunnan toimesta. Jopa vähän koulujakin käyneet nostavat hattua
korkeasti kouluja käyneelle kirjanoppineelle kansaihmiselle.
Voi olla nyt jokunen joukossa sitä mieltä, että olisin joku
menneisyyteen tuijottaja, ja sen vuoksi kirjoittelen juuri tällaista
joka on vanhaa ja mennyttä.
Mitä voi olla kohta viidenkymmenen ikään ehtineellä, vähän kouluja
käyneellä annettavaa läheisilleen. Ei muuta kuin ei ole ja taas en minä
tiedä.
Voisin vaikka vannoa nyt jälkikäteen; pakkokoulunkäynti kohdallani oli
suuri vääryys ja tietämättömyys sekä hyvin kallis yhteiskunnallinen
investointi. Voi hyvänen aika, ei sillä herrasmies ja nais
virkatyöryhmällä ole päätä palellut, kun keksi koko kansan koulupakon.
Koko Suomen yhteiskunta menetti minussa paljon, kun ei antanut minulle
vapaita käsiä jatkaa isoisiemme viitoittamaa rehellistä ja ruumiillista
työniloa. Pojan mulkkuna kun minulla vain oli mieli missä metsä humisi,
pihka tuoksui ja saha soi yksinkertaista säveltään, missä Kiantajärvi
antoi mitä sieltä oli kulloinkin hakemassa.
Viisikymmentä luvun alkupuolella maisemat olivat hyvin kotoisat
pienelle maalaispojalle Kiantajärven rannoilla.
Rantaviivaa oli pitkästi jos johonkin suuntaan katsoen. Meni vanha
kärrypolku maantien varteen, sitä ennen piti aukaista veräjä kulkijalle
jos ajattelit olla menossa vaikka lähimpään naapuriin käymään. Eemeli
setäni oli rakentanut jossain vaiheessa uudemman mallisen veräjän.
Jotakin uutta kuitenkin aina silloin tällöin saavutettiin, kuin nyt
tuo uusi veräjä, ja aivan sarana-pelillä ja tolokusti oli setäni asian
hoitanut.
Olihan tuo kaikki niin yhteistä, kun oltiin vielä yhtä taloutta
maanomistuksellisesti.

Eero poikapa oli päättänyt lähteä vähän kyläreissulle tuohon läheiseen
naapuriimme Lahtelaan. Kesällähän tuo kävi hyvin, varsinkin kuivan
aikaan matkaten. Pieni matkalainen oli saanut jalat alleen ja vain
menoksi. Veräjä vain auki. Uusi maailma avautui aivan uudella tavalla.
Suljin veräjän huolellisesti takanani, jotta meidän vähäinen karjamme
ei pääsisi pihalle omia ilkeyksiämme tekemään.
Alkumatkasta oli vähän kuivempaa aina veräjälle saakka, sitten ne
alkoivat monasti pienemmät ja suuremmat vaikeudet ylittää ensimmäinen
huono kohta pikkukengissä. Kiveltä kivelle hyppien, kannon päällekin
joskus matka vei. Pieniä vesilätäköitä monasti joutui väistelemään. Ei
kaikilla käynneillä naapurissa ollut näin hyvä tuuri, kuin nyt oli
tällä kertaa.
Monesti poika parka sai suokylvyn kokea kohdalleen, mennessään päin
suosilmäkettä. Vaatetus aivan likomärkä niin kuin olla voi, suohon
rähmälleen mennessään epäonnistuneen suo loikkauksen jälkeen.
Muistan monet eri kerrat kuinka vajosin haarojani myöten suon
silmäkkeeseen ollessani poikanen kun en osannut vielä liikkua luonnon
ehdoilla maisemissa, jotka asettivat erityisosaamista sen kulkijalle.
Vähitellen oli sivuutettuna matkan kaikkein vaikeakulkuisin vaihe
kohti kyläpaikkaa mentäessä. Matka oli hyvällä alulla kohti Lahtelan
kyläpaikkaa, jonne matkani yksin piti johtaa. Kovaa maata, sitäkin
tällä matkalla saa jalkojensa alle ensimmäisen hankala kulkusen
suonylityksen jälkeen. Tuota kuivan maan ihanuutta ei kestäkään kuin
hetken aikaa.
Jälleen olemme haastavan matkanteon kimpussa. Vain hyvillä
oivalluksilla ja oikeaoppisilla ratkaisuilla ylittyy tuo suotaival.
Pitkospuita on vain nimeksi. Minkähän vuoksi? Säästö syistä tietenkin.
Ei ollut silloin ajateltuna kunnon pitkospuilla kulkemista tiettömän
taipaleen Kokkotaipaleeseen, vaikka metsää oli miten paljon vaan, ja
osaksi jopa lahoamiseen asti.
Onnellinen suon ylitys oli siis jälleen täyttä totta pojan viikarille.
Alkoi pienen nikaman jälkeen kuivan maan osuus. Ennen kuin me jatkamme
matkaa, pysähdytään hetkeksi tuohon paikkaan jonka kulkija juuri sai
ylitettyä ilman sen kummempaa mainintaa.
Kaikki loikat sattui silloin aivan kohdalleen matkatessa kotipolun
kärrytietä kesäisessä luonnossa.
Tuosta merkkipaikasta alkoi ns. lähialueella kaikkien tuntema Karvosen
kangas. Tuohon kyseiseen paikkaan pääsi jopa moottoriajoneuvolla.
Moottoripyörällä, mopolla tai vallan hyvin polkupyörällä, joka
minullakin oli aivan oma vuodesta 1970 lähtien. Se toimii tänäkin
päivänä, vaikka ei ole ollut enää käytössä kymmeneen vuoteen.
Automiehet ja naiset saivat odotella kauan aikaa, ennen kuin
Kokkotaipaleen kärrytiestä ajettaisi Dollarihymyllä rappusille tai
autotalliin saakka, kuten myöhemmässä kerronnassani käy ilmi.
Jättäkäämme monimuistoinen Karvosen kangas uusille ja tuleville
askelille, jotka kulloinkin omana aikakautena ovat askelia eteenpäin
vieneet mitä milloinkin on ollut jutun juurta tai kevätsoidintakaan
jättämättä pois. Nekin kokemukset ovat  monet johdattaneet
Kokkotaipaleen kärrytielle, jota pieni kylämies parastaikaa rientää.
Lähes kaksi kilometriä on jo takanapäin.
Olisi osattava pieni suunnistustehtävä kyläpaikkaa. Jannen vanha
kalatie ei enää kovin hyvin näkynyt luonnossa, vaan piti luottaa omaan
harkintaan mistä lähteä erkanemaan jos mieli, että vähän pääsisi
suorinta tietä. Vanha pottumaa oli yksi kiinnekohta, ja sen alla
muutaman sadan metrin päässä oleva Kylmälahti, jota Lahtelan silloinen
väki asutti. Kulkeminen oli tälle pojalle kuin synnyin lahja, nyt ja
silloin, osattiin jos minne mentiin matkojen taakse, veneellä, suksilla
ja jalkaisin. Avautui pian Kylmälahti, pian oli myös talokin
näköetäisyydellä. Oli jännä mennä, aivan hurjan kiinnostavaa. Tuossa se
vanha Verkko Kallekin joskus majaa piti. Siinä sen mukava mies tuo
verkko Kalle, joka osasi meille lapsille metkut keksiä että olisi
päässyt meistä eroon.
Nyt sitä ollaan aivan Lahtelan Jannen ja Lyydin pihalla, aivan kohta
aukaistaan ovi pirttiin. Pikkumies oli päässyt perille kyläpaikkaan.
Hyvänä pitivät, naapurit kun oli siihen aikaan hyvänsuopaisia, kävivät
jopa toisissa matkojen päästä, vaikka kulkemiseen on jos jonkinmoisia
mutkia matkassa.
Tässä matkassa ei matka ollut mikään este, vanhemmilta opittu hyvä
tapa käyvä naapuria tervehtimässä. Kuinka jaksetaan, mitä hommataan ja
mitä tiedetään uutta jne.
Jos tuo mahdollisuus olisi myös tänä päivänä, olisi  ihminen paljon
onnellisempi ja tasapainoisempi ja antaisivat kunnioitusta vanhalle
kylänkäynti perinteelle tässä kiireen runtelemassa maailmassamme.
Pieni kylämies oli myös päässyt onnellisesti takaisin kotiin isän,
äidin ja veljensä ja sisarensa luokse. Oli siinä paljon kerrottavaa,
varmaan meni se ilta kun kuvasi tuon matkan vaiheet useampaan eri
kertaan.
Meillä lapsilla ei ollut muita leikkikavereita kuin omat sisaruksemme,
Pentti, Eero ja Raija, vain me kolme. Vesistö oli rakentanut esteen,
jonka edessä oli tyytyminen olemaan paljon omassa pihapiirissä.
Tuolla järven takana oli kyllä monessakin talossa saman ikäisiä
leikkikavereita. Mm. Pihlajan Väinö vainaan lapsista monetkin olivat
meidän ikäämme, mitä tulee ja sopii leikkikaveruuteen. Kyllähän tuosta
yksi muisto onkin jäänyt mieleen.
Irja-Liisan kanssa oli jo silloin mukavaa lapsen mielessä. Voi kun oli
mukavaa käsi kädessä olla.
Lähes kaikilta suunilta löytyi hyviä kavereita. Yksi ilmansuunta oli
sellainen mistä ei ollut mitään vastakaikua, paikka oli tuo
Vuonanniemen suunta, siellä ei nimittäin asunut enää ketään.
Vuonanniemen asukkaat olivat jo kauan sitten, kolmekymmentä luvun
puolivälin jälkeen muuttaneet nykyiseen paikkaan. Sen jälkeen paikka ei
saanut pysyvää uutta asutusta niemen kärkeen.
Myöskään nykyaika ei ole saanut vakituista eläjäänsä niemen kärkeen.
Parissa paikassa on jonkinmoista kesällä asumista havaittavissa. Kunhan
tässä Metsähallituksen liiketoimet laajenevat täyteen mittoihinsa,
voisi vaikka uutta vauhtia saada uusi rakennusaalto sen jälkeen kun
Kokkotaival vaikeni rakentamiselle. Seppänen, Väisänen., Moilanen,
Romppainen, ja jopa joku Pussinen sopii kaukaiseksi sukulaissieluksi.
Voin hyvällä omallatunnolla sanoa omasta ja muiden puolesta, suku on
kaiken alku ja juuri, niin hyvässä kuin pahassakin. Perin merkillistä
tuo sukulaisuus siis onkin, kun ventovieraatkin saavat paremman huomion
osakseen. Selityksiä on monia, yksi todenmukainen on valitettavasti
tässä ja niin totuuden mukainen kuin suinkin.
Enhän minä ole voinut päättää kenen sukuun pitää kuulua oman aikansa
kautena ja selviytyä siitä kaiken hyvän lisäksi vielä kunnialla.
Kuolemakin on osa sukulaisuuttamme, ennen muuta hyvin merkittävä myös.
Kuolon kellot kun ovat kerinneet soida suvun keskuudessa useamman kuin
yhden kerran. Voi vain arvailla mitä kaikkea onkin siitä seuraamassa
muun jäljellä olevan suvun kesken. Ensin kuoli tätini Oulussa.
Aloitetaan vain näin se tuntuu kovin luontevalta, koska itsekin olin
tuon kokemassa omakohtaisena menetyksenä. Tuo oli kohdallani keskeinen
sukutapahtuma suvussamme. Mimmi Matleena, ja sittemmin Anja nimeä
kantava tätini oli poissa ja heti jälkeen isäni Jaakko Toivo Ilmari, ja
heidän yhteinen  äitinsä oli kohta poissa. Kaikki tapahtui niin
lyhyessä ajassa. Kuolema on sitten kumma vieras, kun vie aina parhaasta
päästä.
Oulun tätimme muisto minulle ja Suomussalmen Seppäsille on mieluista
kerrottavaa tuleville sukupolville. Anja tätimme halusi ainakin omalta
osaltaan kantaa vastuuta oman suvun koossa pysymisestä.
Lähes kesät kuin kesät he olivat meidän ilonamme. Tätimme lapset
pieninä niin kuin me itsekin olimme silloin, saimme lapsena uutta
vaihtelua jokapäiväiseen arkeen. Raimo ja Pirjo olivat jonkun verran
meistä vanhempia, mutta se ei ollut yhteisille leikeille haitaksi, vaan
päinvastoin he toivat uuttaa virikettä mitä meillä ei maalla ollut
lastenleikeissä. Oulu oli sentään Suomen oloissa aika kookas kaupunki
jo viisikymmentä luvun tietämissä, jolloin tätimme perhe vieraili
runsaasti meillä.
Seuraakin pitkä yhteyskatkos koko suvun kesken. Kuollut on kolme
tärkeinä henkilöä ja se näyttää riittäneen koko suvun pitkäaikaiselle
eristäytymiselle toisistaan. Pakolliset kuviot on kuitenkin hoidettava,
kuten perunkirjoituspaperit ja suvun vainajat ikuiseen unhoitukseen
ikuiseksi ajoiksi, vaikka olemmekin vielä tässä ajassa matkaamassa omaa
vaellusta. Tuonpuoleinen jokaisella määränpäänään, ei sen enempää, ei
sen vähempää, vaikka meillä suvulla ei enää synkkaa yhteen kuin
perintöpäivinä, koska laki näin velvoittaa.
Näin on alkamassa tarinanpoikanen, missä sukumme nyt viettää päivää
kenenkään mitään yhteyttä ottamatta edes lähisukuunsa. Ei kyennyt
Suomussalmi säilyttämään sukuamme elinvoimaisena, sen jatkuvuus on
toden teolla uhattuna.
Maailman menoon on kaikki jo melkein hyvin mahtuneet, täti Kaija,
Riihi Kaija sinnittelee, lähes kahdeksankymmentä vuotta kohta kättä
antaa.
Kynän pyörittäjän numerot näyttävät kohta pyöreitä vuosikymmeniä
matkamittarissa, mitaten ne vuosissa.
Olisi  tänne aukealla sopinut monia syntymättömiäkin sukumme jatkajia
perinnettä viemään eteenpäin. Kohtalo puutui monet kerrat peliin, vei
kaiken mitä vietävissä oli ollut. Ne eivät kuuluneet enää suvulle.
Suvulle määrättiin kylmä hauta, kylmä ja kolkko tulevaisuus jota ei
valitettavasti voi muuksi muuttaa.
Oulun tädinkin lapset käänsivät selkänsä meille, kertomatta miksi näin
on syytä menetellä sukuansa kohtaan. Tätini lapset, nimeltään Raimo,
Pirjo, Martti ja Aulis, siis siinä järjestyksessä kun maailman kaikkeus
vastaanotti, ilman sukujuurensa tuntemisen tarvista elämän kaaren
päättymiseen saakka.
Aino tätimme vei elämänsä langat pois vielä kauemmaksi Saimaan
saaristoon. Puumalan kirkonkylä on vanhan tätimme viimeisin
pysähdyspaikka, aviopuolisonsa Ismail Metson vieressä.
Toteutukoon hänen tahtonsa. Tätimme lapset, Raili Malinen
Savonlinnasta ja Simpeleen Raili Puolakka eivät koskaan käyneet
isovanhempien kotiseudulla. Näin valitettavasti on päässyt käymään.
Mikä sivistymätön sukuhäväistys heidän taholtaan. Vain muutama
esimerkki miten Seppäset hävisivät sukupuuttoon Suomussalmen osalta.
Puolanka saa kantaa nyt vastuun suvun säilyttämiseksi elinvoimaisena ja
pitkää jatkuvuutta toivottaen Seppäsen suvun puolesta yksi sen
puolestapuhuja.
Heponiemen Seppäset Pesiönkylän rannoilta erkanivat toisistaan lähes
ikiajoiksi, tietämättä toisistaan mitään tämän vuosisadan alkupuolelta
lähtien. Siinä voi vain arvailla mitä sen ajan ukot ja mökkien muorit
omasta sukuhaaroistaan ja sukusiteistään. Kuinka uskottavaa, oliko
matkat perimmäinen este suvun tapaamiselle. Voi vain arvailla syytä ja
tekijöitä. Oliko jyrkät vastakkaisajattelutavat syynä sukuyhteyden
säilyttämiseksi.

Yksityiskohtainen ympäristö ja kuvaus siitä on hyvin paikallaan, tässä
tapauksessa ainakin kuten itse haluan. Miksi pitää olla yksi paikka
maailmassa, joka merkitsee yli kaiken, aina vaan palaa mieli sinne
soiden, rämeiden ja vesiesteiden luokse.
Mikä voisi tuossa ympäristössä niin paljon kiehtoa, kun sen niin
määräävästi näyttää vaikuttavan koko elämänkaareni kohdalla.
Minuunko se vaikuttaa ainoastaan, vai onko se sama vaikutus myös
muihin. Eipä näin olisi, vaan olenko minä väärässä kun näin
yksipuolisesti päättelen omasta näkökulmasta ja vinkkelistä katsoen.
Kiannolla katsotaan olevan oman puumerkkinsä moneen eritapahtumaan
meidänkin rannoilla. Aikaa on riittävästi takanapäin, että on hyvä
lähteä ulos kolostaan ja aika kypsä. Ei aikaisemmin sukumme jäsen
kyennyt siihen laisinkaan, vaan antautuivat ja vikisi vain omissa
oloissaan turhaa vikinäänsä. Jos sittenkään vastauksien aika on ja
onnea sitäkin oli riittämiin.
Vuonaniemen kärki oli ennen vanhaan monen kauttakulkijan
pysähdyspaikka. Samoin myös tuttu Turjanlinnan makean elämän maisteri,
tohtorihatun häijy, muka naistenmieheksikin mainitaan tuo ketale.
Korpiori olisi pitänyt Lahtelan Jannen kuohita, tuo metsien mörkö,
maallisten himojen hillitsemä ja villitsemä oikeaoppinen oinas,
sarvipää sankari, ylväs suora ryhti, siveetön yökyöpeli, rantojen
ilmestys. Siinä selvitys aluksi, vain että aluksi.
Mutta eihän tässä suinkaan alussa millään voi olla, alunperin
torpanhaltijana mainittu tärkeä sielujen viettelijä, naiskeikari ei
käyttänyt sukuehkäisyä, viljeli vapaasti vapaata riistaa sen kun
ennätti toisten kauhuksi, ennätti ensimmäisenä Suomussalmelaisena erota
kirkon pyhästä yhteisöstä, tietäen tietoisesti mitä oli tekemässä
kansan silmissä.
Maisteri oli valmis aloittamaan hyvin riettaaksi koettavan
elämänmenon, ja jälki oli myös sen mukaista.
Makeamela kun se tuli julki, naisten keskuudessa sai jo hiljaista
hyväksyntää. Ajatella paikkakunnalla ylväs ilman jalkoja seisoen, jopa
kormus sellainen, jopa Juppalan Jaakko omisti vastaavanlaisen, ilman
aseenkantolupaa.
Olikohan niin, että jonkinlainen häntäheikki tarvittiin myös
Kiantajärven rannalle. Me ja tiedä, arvattavasti tarvittiin uusia
ilmiöitä.
Papin pojalta, kyllä odottaisi jo huomattavasti huomaavaisempaa
suhtautumista ympäristöstä elämän menoon.
Voiko papin, lukkarin ja suntion intohimo, kiimainen käyttäytyminen
yllättää kesken toimitusten. Kaikki näyttää olevan mahdollista.
Aivan yhtä synnissä ne elävät tavallisten ihmisten lailla, omankin
seurakunnan sielunpaimenetkin.
Osa heistä ainakin tuntee itsessään haurauteen viittaavia taipumuksia.
Se vain osoittaa meidän ihmisten heikkoutta oman itsemme hallintaan ja
varsinkin muutamin ruumiin osain hallinta on se jo pappismiehilläkin
tehnyt tepposen.
Turjanlinnaan voi vaikka jäädä ja saada sitä kiantomaista
ajattelufilosofiaa aivokoppaansa. Hitusen sitä varmaan tarvitaan, jos
kykenee luomaan merkittävän romaaniteoksen,  josta kansa saa kuvan
menneisyyden tilityksistä sen aikaiseen ajankuvaan. Mene ja tiedä, ei
tässä nyt niitä ratkaista kenenkään hyväksi. Kianto oli häpeämätön
roisto, kun kerjäsi myös köyhiltä. Mm. Karihtaniemeläiset joutuivat
hänen ahdistelun kohteeksi. Metkumaisterin piti saada vain itselleen,
vaikka tiesi vallan hyvin mikä on naapurin elämäntilanne kulloinkin.
Halusi tuo rietas ukkopukki olla jakamassa köyhän kodinleivän itse
itselleen. Voi Pesiönkylän pojat, silloin kun kuvatus ilmaantui
maisemaan ja kaikenmoista pahansuopaisuutta ihmisten keskelle
järjestämään, olisi ollut luudanvarsi, ranstakka ja kiireövenöljyn
kanssa, olisi ollut poikaa, vähäsen ojentaa, Herra joka paikan
nuuskijalle kiitokseksi niistä käynneistä Pesiönkylän puolella.
Kunnon Pesiönkyläläisen selkäsaunan hän olisi vain ansainnut, ja
saunassa olisi ollut hyvä paikka ojentaa tökeröä kynämiestä.
Kianto oli Joosepin rinnalla mitään aikaansaamaton, siis
aikaansaamaton ja täysin veltto vötkylä ja elostelija.
Jos saisi jotain vielä ilmaista; Kianto ei ole ansainnut sitä
jalustalle nostamista, kuin on valitettavasti päässyt käymään.
Suomussalmi olisi hiljaa haudannut kelpo eläjän. Suomussalmelle
kunnalle Kiannosta koituu, enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Suomussalmi,
jolla ei näytä olevan kovin tulevaisuutta, kukan ei uskoo enää
kurjuuden nimiin, Suomussalmen kunnassa näin on vain sokeasti vain
valitettavasti uskottuna.
Nälkämaan luojaan, korpifilosofi näin päätti kauan sitten käyvän näin.
Suomussalmelaiset "vaikka raukat menkööt merten taas", suora lainaus
romaanista. Suomussalmi, surunsalmi, autioiden soiden maan, siinä sitä
uskoa tarvitsemme jos korpiloukkomme elpyisi uuteen vaurauteen, jonka
valitettavasti menetimme kurjuuden kehtona.
Kirjakuvauksen myötä ei ikäkuuna päivänä meitä koita se suuri onni
saada Suomussalmi asuttua joka kyliin niin kuin ennen vanhaan.
Kiannon kurjan annettiin sepustaa romaani,  jolla oli vain kielteinen
imago Suomussalmelle.
Turjanlinnan olemassa oleminen sai Seppäsetkin huomaamaan mikä on tuon
ukon mielihalut. Olisi niistä haluista konna pitänyt aikapäiviä salvaa
aivan kykenemättömäksi. Olisi edes joku hoksannut, niin kuin hoksasivat
hoitaa vanhat kollikissat pois keväisiltä kärpimis reissuilta, kevät
levottomuuden aikana, mourutellessa keväthangen selässä.
Tämä kuuluu tämän kirjasen yhteen ympäristökuvaukseen, miten voi tehdä
yksi ihminen sellaisen karhun palveluksen, että Kainuun maakunnan
koilliskulmalla on enemmän poroja ja sitä turistin kaipaamaa
hiljaisuutta, kuin ihmisen jättämiä olemassaolon jälkiä luontoon.
Toivottavasti helvetti on niin kuuma paikka, kuin kansa tietää kertoa.
Palkkio ja arvostus, sen hän on jo ansainnut,  helvetin tulen ikuiseksi
ajoiksi.
Kylänmäki on historiastaan vanha asuinpaikka ja tunnetaan myös
sotiemme ajoilta kovanpuoleisena taistelutantereena. Monen sotilaan
viimeinen taisto on käytynä juuri kylänmäen lähialueella, kuten
muistomerkki kertoo sen ajan tapahtumista. Meille jälkipolville
muistuttaen menneistä isiemme peräänantamattomasta taistelutahdosta
puolustaa meille rakasta isänmaatamme. Tuo lyhyt ilmaisu sen vuoksi,
koska tuo Kylänmäki on tuossa korkean vaaran päällä, järvimatka siinä
meillä on välissämme, erottamassa meidät toisistamme.
Ei ennen vanhaan matka meitä erottanut toisiaan, vaan pikemminkin
sillä oli jopa yhdistävä tekijä, mikä tulee kyläilyperinnettä
säilyttävään voimaan kylien ja yksityistalouksien välillä.
Kokkotaipale on ns. yhden talon asukasyhteisö, aina vuoteen 1951,
kunnes lähietäisyydelle rakennettiin uusi ja toiveita antava
uudisrakennus. Vanhan Kokkotaipaleen kulkureitti kulki vielä minunkin
muistin aikana juuri kylänmäen kautta. Muistan ne monet äkkilähdöt
kotoa Kylänmäen kautta mummolaan ja ukkimme luo Nivanvaaran Mäkelään.
Vene oli yksi niistä kulkupeleistä, jolla voimme mennä yli Kylmänmäen
puolelle. Vanhasta Kokkotaipaleesta on lyhyt matka Mikkoslahden
rantaan, noin osapuilleen kolmesataa metriä. Ei ollut tuolloin vielä
perämoottoria meilläkään, vaan oli tyytyminen hankainairoihin, siis
veneentekijän mallin mukaiseen ja koivunvitaksen oli punottuna airon
ympärille.
Viinaa hyvin hanakasti ottanut Kustaa ukkimme vei sielunrauhan
äidiltämme perusteellisesti. Siitä pelkästään ne äkkilähtöön johtuvat
syyt ovat perua. Jopa viikko tai parikin joskus vierähti ennen kuin
palailimme takaisin kotia. Ilmapiiri oli muuttunut ja sovittelevaksi.
Joskus ilmapiiri pysyi vähän aikaa vain hyvänä, kunnes oli edessä
jälleen uusi reissu Nivanvaaran Kylänvaaran kautta. Kolme pientä lasta
äitimme asetti veneteljoille istuu töröttämään ja matka oli valmis
alkamaan jälleen kerran.
Kiantajärvi on niin monimuotoinen, että tarkempi määritelmä on syytä
käydä läpi.
Tämä puoli Kiantajärvestä on sijainniltaan läntistä puolta Kiannasta.
Mikkoslahden selkä avautuu suoraan edessäpäin talosta katsottuna
pohjoiseen suuntaan. Alkuun kulku menee lähes rantoja myöten
Kuivasalmeen saakka, jossa on hyvin kapea paikka  kun vesi on
alhaalla.
Varsinkin keväällä voi vaikka Oravisaareen kävellen mennä, niin on
paikka ahdas, melkein samaa mannerta koko Vuonanniemen kanssa. Sitten
avartuu melkoisen isonpuoleinen selkä, jota sanotaan Oraviseläksi. Jos
Ämmänsaaren puolelta tuuli olisi yllättänyt kulkijan, olisi ollut
mentävä saaren pohjoispuolitse, niin olisi ollut tyynen suoja noin
puoliväliin saakka, josta oli jo manneryhteys Kylänmäen puolelle,
metsäpolkuja myöten, jos ei tohtinut aaltoja uhmata veneteitse
Kylänmäen rantaan saakka.
Aikanamme tulimme kivikkoiseen kylärantaan.
Hyvin louhikkoinen tuo ranta kaiken kaikkiaan, jos sitä vertaa, vaikka
lähialueen rantoihin. Erittäin huono rantautua. Kumma kun ei kukaan ole
vaivaa nähnyt rantojen korjaamiseksi, tänään on myös sama peli.
Rantojen laittaminen ei ole vaaralaisille mikään niin itsestään
selvyys tai tarve. Ei vielä ole sillä hyvä että päästiin rantaan saakka
turvallisesti. On edessä melkoinen ponnistus saada itsensä myös mäen
päälle.
Ensin on jyrkkä ja sitten jopa tasasta ennen kuin alkaa ponnistelu
käydä voimien päälle.
Mutta kyllä se siitä, olihan siihen jo melkein tottunut. Oli vain
kysymys itselleen, miksi lapsenkaan ei ole hyvä olla omassa kodissaan
ja tulla näin riepotelluksi.
Kylänmäki on meiltä päin katsottuna korkeimpia vaaramaisemia. Vähän
Kylänmäestä sivussa on Haapa-aho, joka on selvästikin korkeampi mitä
esim. Kylänmäki, johon kyseisen matkan ensimmäinen osa pysähtyi. Matkan
pisin pätkä kuljettiinkin oikein pitkänokka postiautolla. Olipa se
linjuri kerrassaan, meni välillä kuin etana tai jopa melkein pysähtyi.
Joskus muilla reissuilla tuli jopa pahoin voimaan. Tuoko mummolle
pussia, ja kohta pussi oli täynnä hyvin pahanhajuista oksennusta, johon
reakoi luonnollisella tavalla itse myös oksentamalla joko itsensä
päälle tai jos kerkesi rahastaja Jussilta apua saamaan.
Oli ne mutkia mummon luokse, Alajärvi, Takalo tai Hattula. Nykyisin
kylä tunnetaan paremmin Vääkiön kylänä Alanäljänkään, Ypykänvaara -
Leväjoen jälkeen olivat matkan pahimmat kaarteet ja kummut, johon
reagoi melkein kuka hyväänsä  matkustaja. Matkan pää häämötti jo tuolla
vaaran päällä.
Oltiin Mäntylän pihaan kaarsi keltakylkinen postiauto, eno Martti
sanoi postiautoa ruskoksi, ties mistä syystä.
Mummin ja ukin luokse me melkein aina juostiinkin Mäntylän pihasta,
jos ei aina ollut tuliaisia vietävänä kaupasta.
Ainahan sitä oli jotain tarvis viedä, kahvipaketti oli niitä yleisesti
ottaen vietävien joukossa. Korppupussi tai karamellipussi sekin aina
oli mieleinen vietävä, kun tiesi että ukki aukaisee sen ja antaa heti
meille lapsille.
Yksi mahdollinen koulutiemme oli kulkea Mikkolan kautta. Minkälainen
koulutie, se selviää tästä seuraavasta, kunhan ensin teemme lähtöä
kotimökiltä siihen suuntaan.
Kouluun herääminen tapahtui jo heti viiden jälkeen maanantaina, noihin
samoihin aikoihin äitimme teki ns. esivalmisteluja navettaan lähtöä
varten. Siellä pikkuruisessa navetassamme odottelivat joka ikinen aamu
kaksi ammua, Lemmenkukka ja sarvipää Heloisa, joka irti ollessaan
kesälaitumella oli kovin vihamielinen meitä lapsia kohtaan. Tuli monet
kerrat äkkilähtö aidan sisäpuolelle turvaan tuota mahtavasarvista
julmistunutta eläinrumilusta. Katsekin oli kovin hyökkäävä, kuin
Espanjan härkäareenoilla.
Matkalle koulutielle on vielä monta esivalmistelua. Aamiaispöydässä
saimme massumme täyteen joko velliä tai puuroa, että pysyisi omilla
tolpillaan kouluruokailuun asti. Niin me selvittiin tuolle
koulumatkalle. Sukset olivat olleet yön aikana joko sisällä tai
pirtissä ison uunin vieressä kuivumassa riippuen siitä minkälainen keli
kulloinkin oli tiedossa, radiosta sitä kuunneltiin sen verran, että
ties seuraavan päivän hyvän tai huonon sään.
Harvoin meillä suksia voideltiin milloinkaan, kuin vesi-, räntä- tai
jääkeli teki poikkeuksen ennen lähtöä.
Kynttilä voitelu oli tuolloin yleisin voitelutapa. Kyllä olikin hyvä
luisto eteen ja taakse. Nyt ratkaisi taito, että millä päästä eteenpäin
tuossa kelissä. Pienissä harteissa oli sen verran työntövoimaa, että
pelkillä hartiatyönnöillä nuokin pulmat ratkaistiin.
Mikkos-lahdenranta alkaa jo pikkuhiljaa häämöttää, lähes pari
kilometriä on jäänyt jo taivaltajien taakse avaraa järven jäätä jossa
ei ollut minkäänlaista tuulen suojaa kulkijoille, vain pienet
Airikainen, ja Venäläissaari oli vähän ennen Mikkolan rantaa.
Puuttomista saarista ei ole tuulen suojaksi, ei sitten milloinkaan.
Rantaan saapumisen jälkeen oli toisin, jonkunlainen kärrynpolku pistää
tuosta rannasta taloon saakka, metsä nyt suojaa pientä kouluun menijää
lähes puolen kilometrin ajan ja sitten vain taloon lämmittelemään.
Varsinkin pieniä kätösiä paleli, olisiko käsineet olleet kovin kurjat
ja jalkineista voidaan kyllä sanoa yhtä ja sun toista. Varsinkin
talvella jalkineet olivat kylmiä kompuroita. Siinähän olet kylmästä
kalpea ja kankea aina saunaan asti.
Sauna joka koulullakin lämpeni kerran viikkoon. Mikkolankin koulukkaat
olivat  jo olleet lähdössä jonkin aikaa ja yhtä matkaa koulumatkamme
lähti taittumaan.
Ensin oli mentävä yli Alajärven, piti varoa koko ajan edessä olevaa
Myllyjokea, ettei vain pimeässä hiihtele hyistä kylpyä itselleen.
Tuolla kertaa Myllyjoki selvitettiin. Ankara pakkaspäivä oli näyttänyt
virtaavalle joelle ja saanut kannen, jonka sen jälkeen ylikulkijakin
helposti pääsi.
Jokiylityksen jälkeen tuntui kuin matkantekoon olisi tullut suuri
helpotus. Helpotusta tuli siitä, kun oli jo valmiiksi tehty latu ura.
Olipa viimeinen kilometri kuin lentäen menisi koululle. Olimme sitä
ennen kulkeneet täysin umpea ja avaamatonta koulutietä.
Kukapa sen olisi avoinna pitänyt viikon aikana, kun emme itse viikon
aikana olleet latua käyttämässä, että sen myötä hiihtolatu olisi
avoinna läpi talvikauden.
Maanantai aamu alkaa valjeta niin paljon, että näkee selvästi ladun
missä mennään kohti koulua. Vielä viimeiset ponnistelut, lievä
vastainen tietää vähän enää töitä ja ollaan koulun aidan sisäpuolella.
Koulun pihamaalla on vielä kovin hiljaiseloa. Talonmies on työnsä
tehnyt pyhien aikana, ei tarvinnut ummessa kahlata, niin kuin kotona
talvella aina oli laita. Soinin Arvo ja Sylvi hoitivat koulun piha-
alueet kulkukelpoiseksi ja se oli mieleistä lapsista.
Välitunnilla oli mahdollista leikkiä sen myötä monenmoista leikkiä,
kuten ruutuleikkiä.
Vähitellen koulun piha oli täynnä, kuin taikaukko olisi taikonut
kaiken kokoista ja kaiken näköistä koulukaveria koulupihapiiriin
aloittamaan uuden viikon ja koulupäivän. Siihen aikaan kun olimme
alaluokilla, hevosen aisakello soi koulun alkamisen merkiksi. Riviin
järjestäytyminen siitä automaattisesti seurasi.
Lähes armeijan malli oli omaksuttu kouluttajan puolelta.
Alaluokkalaiset omalle puolelleen jne. ja kohta oli jonot suorina ja
velttojono kun pääsi viimeisimmäksi sisälle luokkahuoneisiin. Ulkoa
pois halusi melkein ensimmäisten joukossa, koska yhdessä kohti rupesi
kylmä pian käymään ja tuntumaan.
Koulun puolelta kuri pelasi liiankin hyvin, jo joka aamuinen
järjestäytyminen 10-15 minuutiksi koulun pihalla kertoo vastapuolen
olevan kuria ja järjestyksenpitoa ihannoiva pieni pikku Hitler.
Kantapäät kapsahtaen oli syytä järjestäytyä opettajien silmien edessä,
muuten seurasi lähes mitä vain, kuten jälkeen päin seisomista tai
tunnilla luokkahuoneen edessä muiden oppilaiden nähden.
Maanantai oli pian mennyt mailleen. Asuntola avasi ovensa hyvin
monelle, ei vielä ollut kotia kuljetusta kenelläkään. Suurin osan
meistä koulun oppilaista oli asuntolan asukkeja kuutena päivänä
viikossa,  jopa joskus sairastelun aikana meni useampikin viikko jos
sattui olemaan ulkona talvisaikaan ns. tulipalopakkaset, -30 ja sitä
kylmempää ihan viikko talvella.
Mitäpä sitä urheilemaan, koska kovalla pakkasella olisi vain
sairastunut vaikka kuin pitkäksi aikaa, joka ei koulun kynnin kannalta
ollut mitenkään suotavaa. Jopa liiallinen poissaolo koulusta olisi
aiheuttanut luokalle jäämistä, ja käyt saman luokan uudelleen.
Sehän se vasta olisi minua tympinyt, käyvä sama luokka toistamiseen
samassa koulussa.
Havulan ja Junttilan lapset olivat kaukaisimmat koulupiiriin kuuluvat
lapsoset Näljängäntien varrelta. Vuorivaaran Lasse kulki pitkään yksin
Vuorivaarasta, Timo tuli hyvin paljon myöhemmin Lasselle kaveriksi
kulkemaan. Koivurinne tuossa Vuorivaaran naapurissa antoi koululle
aikanaan paljon oppilaita, muistini mukaan heitä oli kaikkein eniten
yhtä aikaa samasta talosta koululaisia Alajärven kolmiopettajaisessa
koulussa.
Löytölän, Niemen ja Paloahon koulun käyjät olivat myös asuntolassa,
kelpuutettuna myös Käärmevaaran ja Tummalan, Ahon pitkä Heino se sai
kulkea koko kouluajan kotoa pitäen.
Seuraavaksi pysähdymme Alajärven tienhaaraan ja siitä vähän matkan
päähän oikealle kääntyen olemme Väliahon talossa, sieltä saamme Viljon
ja Kaukon kuluttamaan yhtä aikaa yhteistä kyläkoulua. Matkaamme kylällä
seuraaviksi kahteen eri talouteen, Myhkyriin ja Kujalaan.
Myhkyrin vauva oli koulussa vastoin koulupakkoa, hänen koulunkäyntinsä
perustui täysin vapaehtoisuuteen ja lähinnä Saimi äitinsä tahtoon.
Nyt olemme Alalehdolla, Vesterisen tytöt, Antin ja Airan ottotytöt
kävivät kotoa pitäen koulua, kun olivat sen verran läheltä koulua.
Viiden kilometrin ylitys ei heidänkään osaltaan ylittynyt ollakseen
asuntola kelpoisia.
Viikko on vierähtänyt koulun penkillä, kuten aina ennenkin ja
alkamassa uusi kotimatka. Uusi siinä mielessä, että mennäänkin aivan
toista reittiä mitä oli kouluun tultuna alkuviikosta maanantai aamuna,
umpilatua yli puolet matkasta. Minun mieli teki kulkea nyt toisin.
Mennä maantien kautta, niin ei tarvitse tietä aukaista. Tie on auki
lähes aina, kun siitä pitää päästä niin paljon autoliikennettä, kuten
se vähäinen linja-autoliikenne ja tavarakuljetukset eri puolille
pitäjää, pitäjän pohjois- ja koillis- osiimme Suomussalmella.
Se ei ole aina hyvä luisto tiellä, kun ovat laittaneet hiekkaa
liukkauden estämiseksi liikenteelle. Silloin otat sukset olkapäälle ja
kävelet kiltisti koti tiehaaraan asti.
Matkalaisia kohtasi monenlaisia lisä yllätyksiä matkaa tehdessä kotia
päin. Vihonviimeinen koettelemus oli kun varpaallinen naksahti irti
poikki. Tiellä korjaaminen oli täysin mahdoton tehtävä. Voi jos
olisitte nähneet koulupojan ilmeen silloin, kuinka se oli koominen.
Jostakin syystä sitä ei hyväksynyt omalle kohdalleni, ettei
varpaallinen olisi rikkoutunut käyttökelvottomaksi.
Missä ihmeessä mahtoivat viipyä kunnon suksivarusteet. Ei ollut y-
sidettä hiihtokenkien kanssa, ei ollut edes omatekoista tunturisidettä
takaremmillä, rotanloukku ja voittositeistä puhumattakaan.
Kauppojen hyllyllä niitä kyllä oli ollut jo aikapäiviä, koska
joillakin parempien kotien koulukavereilla oli jo ollut pitkään niitä
koulukäytössä. Kysynkin miksi meillä ei ollut?
Matka oli monien mutien takana, suorat olivat niihin aikoihin kovin
vähissä. Mutka mutkan jälkeen oli vain käytävä koulutie kohti kotia.
Siihen maailman aikaan ei oltuna tienvarsi metsiköitä vielä hakattuna,
metsästä oli siis tuulen suojaa. Nyt on toisin, metsätkin on
parturoituna monesta eri kohtaa ja uusi uljas viitostiekään ei ole enää
paikallaan, joka johdatti pienemmät ja vähän suuremmat koulutien
käyttäjät koteihinsa pois sen aikaisen liikenteen seasta.
Yleensä kotimatkat olivat turvallisia, paitsi kerran ei kovinkaan
hyvältä näyttänyt. Olin kerran kiivennyt Telkänkankaan kohdalla
leikkauksen ylimmälle harjanteelle, alas lasku vain mielessäni. Rinne
oli melkoisen jyrkkä ja vauhtia ei tarvinnut paljon pukkia, kun oltiin
jo kovassa menossa alaspäin, painovoima näin on yleensä määrännyt.
Kuinkaan ei käynyt mielessä, että olen menossa juuri tielle päin, jossa
voi tulla vaikka auto. Kohtalo niin määräsi, autohan se sieltä rinteen
alta pölähtikin, laskupaikalle ei juuri ollut kovin näkyvyyttä jotta
olisi osannut varautua. Se oli tuurin lasku, onni oli onnettomuudessa,
laskin viistoon rinteen kotia kohti ja postiauto ennätti alta pois
koululle päin.
Tuota muistikuvaa ei kukaan ole vielä pystynyt pyyhkimään pois
muistikuvistani, olin hyvin kalpea ja vähäsanainen tapahtuman jälkeen,
eikä ihme ollut pojalle kuin hiuskarvan varassa silloin koko elämän
tulevaisuus.
Kokkotaipaleen tila oli koko minun muistin ajan pienviljelystila, olen
siis alun perin pientilallisen poika. Hehtaari toista oli heinämaata ja
lisäviljelykseen kuului yksi suopellonsarka Mikkoslahden rannalla.
Perunamaa sijaitsi yleensä kellaritilan lähellä, oikeastaan
näköetäisyydellä tuvan ikkunasta katsoen. Joskus oli juurikasvejakin
kasvamassa omiksi tarpeiksi asti.
Heloisan ja Lemmenkukan tullessa kiimaan apu ei silloin ollut
naapurissa lähellä. Ei meillä ollut vielä mahdollisuutta tilata
keinosiementäjää kotikäynnille, niin kuin nyt on asian laita.
Lähtekäämme nyt kertojan mukaan astutusmatkalle, sonni ja iso
sellainen lehmälle selkään. Se tuo kiima paranee vain sonnin kautta,
niin kuin se on ihmisen kohdallakin samoin.
Sitä vain rupeaa jo kummasti hötkyilemään, mistä saisi kunnon antajan
alleen ja pääsisi kollitaudistaan vähäksi aikaa, pallit tyhjinä
kilkuttaen kylänraitille kulkemaan.
Mentäisi nyt kuitenkin tähän lehmän astutus matkalle. Ei silti,
etteikö ennen vanhaan ukko tai isäntä itse hypännyt kiimassa olevan
lehmänsä selkään ja tyydytti itsensä muina miehinä ihan kotipiirissä.
Sarvipää Heloisa oli vankka ja isoluinen lehmä, että kestäisi isonkin
sonnin mielihalut. Sonnihan joutui joskus hyppäämään enemmän kuin yhden
kerran, ja se kysy lehmältä hyvää yleiskuntoa ja kestävyyttä. Toista on
jo toisen lehmämme laita, Lemmenkukan. Lehmänä Lemmenkukka on pieni ja
kovin pienikokoinen moiseen suur rääkkiin isokokoisen härän korahtaessa
selkään mylvien ja sieraimet valtavasti vaahdoten. Jo ääni sinänsä saa
sivulliseen pieneen paniikin.
Niin lähtevät paimenpojat apupojiksi äidilleen kaveriksi, taluttamaan
pientä nupopäätä, aitoa itäsuomalais-sukuun kuuluvaa lehmää. Minne asti
sitä nyt oikein lähdettiin selviää tuonnempana koska matkaa on aivan
riittämiin. Aamulla äiti oli todennut lehmän olevan härillään, ja se
yleensä hoidettiin aina viipymättä jos suinkin kävi päinsä, ja pitihän
sen käyvä.
Meitä poikia komennettiin karahkan tai pitemmän vesanhakuun lähimmästä
koivikosta. Mentiin heti käskystä, kun tiedettiin etukäteen, missä myös
yleensä käyvään samalla reissulla. Sen vuoksi se olikin kaiketi
mieluista lähtemistä, miten muuten.
Nyt me kuitenkin mennään eikä meinata, ovi auki navetalta ilmoittaa
että lähtö on lähellä. Pieni vikurointi on ollut aina tapa eikä
poikkeus selviytyä heti ensi yrittämällä matkalle. Kai lehmällä on
jonkinmoinen vaisto, minne sitä nyt lähdetään taas taluttamaan,
sonnille vai teurastamolle.
Pää jo näkyy navetan ovelta, tulija on tehnyt selväksi itselleen, että
nyt mennään. Kiima on jo senlaatuinen, että tautiin pitää saada pientä
lievennystä.
Pientä ämpyilyä oli se lähtö. Ei tahtonut matkaan päästä, ei sitten
millään. Ei Lemmenkukka ole taaskaan taluttamispäällä.
Kuinka lehmä voi tietää etukäteen minne asialle nyt olleen menossa, se
on minulle suuri arvoitus. Pikkuhiljaa alkaa tilanne vakiintua,
taluttaminen on edennyt kahden suon yli.
Pienet temput on joutunut apupojat katsomaan takaapäin, koska olemme
olleet koko ajan lehmää takana komentelemassa, menolle vauhtia ja
liikettä niveliin.
Nyt oltiin jo maantien varressa, josta jatkettiin aivan normaalia
taluttamisvauhtia, ei mitään rynnistyksiä ja ryntäilyjä taluttamisessa.
Pitkä ja uuvuttava vastainen kohtaa meidät maantiellä lähes
välittömästi kun olemme ohittaneet Lahtelan kohdan. Toista kilometriä
yhtäjaksoisesti ylöspäin menemistä ennen kuin alkoi vähän tasoittua ja
mennä vähän myötäiselle. Ei mene kauankaan kun jyrkkä pihlaja rinne
alkaa olla edessämme. Kovin ottaa jo voimille, mutta ei vain auta.
Lehmälle pitää apu saada.
Jos oli vasta äkkijyrkkä ylöspäin, pienen tasaisen jälkeen onkin vielä
jyrkempi alamäki. Sitten sitä mentiin, jopa pienellä vauhdilla niin,
että  lehmällä oli sorkat vaarassa lohkeilla pienten kivien osuessa
lehmän jalan alle väärässä kulmassa.
Voi vain arvoilla kuinka tuskallista se on lehmälle
tietenkin on.
Senhän tietää ihminen itsekin, jos vaikka olisi kivi mennyt kenkään,
tuntuu se tietenkin pirun pahalta kun omalle kohdalle sattuu .
Sahinrinne on mentynä reipasta menoa alaspäin ja ollaan kohta
Pesiönlahdessa. Kohta myös ohitamme maalaistalon, jonka nimi on
Vilppula.
Siellä on myös lehmikarjaa enemmälti. Vielä muutama mutka on mentävä
ennen kuin olemme perillä astutuspaikassa. Ei aivan ensi kertaa olla
tällaisella matkalla. Matka tehtiin pari kertaa vuodessa monien vuosien
aikana, niin kauan kun meillä oli viimeinenkin lehmä vuoteen 1962.
Nämä astutus reissut ei suinkaan olleet meille yksi syy matkalle.
Olimme myös myöhään kyläluutina. Vanhainkoti  Kurimon sairasosastolla
kävimme lähes joka käynnillä. Meidän ukkimme sisar ja velimies olivat
jo silloin vanhuuden iässä Kurimon vanhainkodin sairasosastolla.
Oli jo silloin mukava käydä tutustumassa vanhan ihmisen arkeen.
Vain hyvät muistot jäivät, kun jo lapsena äiti opetti meidät
kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. Hyvä jotta näin oli, ei se olisi
pahitteeksi nykyisille nuorille, vaikka oppisi tajuamaan.
Vanheneminen tulee, tahtoo sitä tai ei. Tulee se kuitenkin, siitä me
kaikki olemme varmoja nyt ja aina.
Itse astutustapahtumasta ei juuri muistikuvaa jäänyt, meidän oli syytä
mennä kauas sisälle vanhainkodin puolelle odottelemaan toimitusta, joka
sallittiin nähtäväksi vain Kurimonkarjakolle, joka seurasi että kaikki
meni kuin oli kulloinkin suunniteltu.
Voi pieni lehmä Lemmenkukka, taisi olla kova koettelemus. Härkä ja iso
sellainen, tuhisee alistuneen lehmän selkäpuolella.
Ainakin kyynärän mittainen jäykkä työkalu täydestä lastissa valumaan
lehmän sukuelimeen, ja näin siementäen uuden elämän alkuun lehmävasikan
muodossa. Sonni oli työnsä tehnyt, kaikki hyvin, ja me siinä sivussa
käyneet kyläluutina täti Anna-Marilla, ja pompolista on nyt suu makeana
ja hyvillä mielin lähdimme pois Kurimosta.
Lemmenkukka sai mitä oli vaillakin ja me saimme olla mukana kuin
oppiaksemme jotain, tulevaisuuden varalle kaiketi. Sitä tulevaisuutta
ei sen koomin ole ollut minulla eikä veljellänikään ja sisarellanikaan
navetassa ammuvien lehmien suhteen, koska kukaan meistä ei ole
omistanut maanviljelys tilaa, joka olisi tuonut meille elinehtoa.
Viimeinen lehmänhoitajakin oli meillä vanha ukkimme. Ikää yksin
asuvalla lehmänhoitajalla oli jo yli 75 vuotta. Kävi aamuin illoin
lypsyllä, halkaisi maidon separaattorilla, joka erottaa kerman erilleen
maidosta ja vielä vanhan mallin mäntäkirnulla kirnusi voin mitä
itselleen tarvitsi omaan käyttöön.
Isoisämme ei helpolla lannistunut, vaikka kaikki olivat lähteneet kuka
minnekin suuntaan isän kuoleman jälkeen. Piti vain yhä edelleen
poikansa Toivon rakentamaa taloutta asuttuna. Kyllä me aina silloin
tällöin muistettiin käyvä isämme jättämässä kodissamme koululta pitäen.
Maitovelliä ukkimme meille yleensä kiehautti ja pihkamaitoa juotavaksi
tarjosi kevättalvella, kun ainut lehmä Lemmenkukka oli ehtynyt niin
paljon, ettei oikein yhden asukkaan tarpeisiin riittänyt ryypättävää.
Kaivovesikin oli monet kerrat jäätynyt nurkkapieleen, kun pirtin puoli
oli huonosti saanut lämpöä osakseen.
Kustaa oli tehnyt pitkän päivätyön tuolla Vuonanniemen niemellä
kokonaisuudessaan.
Tuli lopullaan aika lähteä tutulta niemeltä muiden ihmisten hoiviin.
Kurimon vanhainkoti antoi paikan myös vanhalle ukillemme. Elämäntyö oli
siis takanapäin. Ei saanut edes viime vuosien parasta puhekaveria
matkaan ottaa. Puhekaverina oli kotona ollessa kuohittu Olli kissa oli
sitten komia ja hyvin syönyt, Berliinin makkaralla lihotettuna, jos
joskus jotakin ja aina jauhelihaa myöten.
Itti katti, ai, ai, ja niin hyvä oli ukin mieleisin ilmaisu
kissastaan, joka oli aina vain hyvä, vaikka nurkkaan teki monet
vetelät.
Kaikki oli päättymässä myös ukkimme elämän osalta. Kevään aamut olivat
jatkuneet ajallisesti aivan tuntitolkulla joulusta.
Emme käyneet, emmekä tienneet ja ukkiamme emme tavannet enää aikoihin,
lähes vuosiin. Kurimonvanhainkoti oli meille kaukainen, ainoastaan
vanhojen paikka elettäväksi.
Ja kun kuolema kutsui Kurimossa, ne huolehti hautaan asti. Niin vähän
me ajattelimme omaa sukuamme, silloin kun vielä olisi ollut ajatella.
Mari isämme täti ja Eeli ukkimme velimies saivat Kurimon
hautauspalvelun.
Kustaa Seppänen sai kuitenkin suvun kunnian suvun ollessa saattamassa
ukkiamme täältä ikuisuuteen ikiuneen.
Kokkotaipaleesta lähettiin jos mihinkin suuntaan, aivan tilanteitten
mukaan. Jos oli talvi niin suksilla kulkeminen matkojen päähän oli yksi
tapa siirtyä paikasta toiseen, kuten esim. tien varteen odottelemaan
linja-autoa. Olihan sitä jo silloinkin kolmen yrityksen toimesta
kulkevia linja-autojakin.
Tuosta Lahtelan seisakkeelta pääsi lähtemään liikenne Paavo Kaikkosen
kyydittäväksi joko Ämmänsaaren suuntaan ja myöhemmässä vaiheessa jopa
Kajaaniin saakka. Kaikkosen linja hoiti vuoroliikennettä aikataulun
mukaisesti. Liikennöitsijä piti pyhää pyhänä, eikä silloin ollut
Kaikkosen autot linjalla. Postiautolla sitä vastoin pääsi lähes päivänä
kuin päivänä. Kalleimpana juhlapyhinä postillakaan ei linjaa ajettuna.
Tuolta järven takaa kulki sitten Pohjolan liikenne ja postilinja.
Olisi sitä hyvin päässyt vaikka minne, jos olisi tuolloin rahavaroja
riittänyt matkalle. Siitä se yleensä oli rahasta puute, ei ollut
ylimääräisiä markkoja matkoille.
Johtuu mieleen yksi liikennöitsijä, Ämmänsaaren linja-auto asemalla
oltiin tekemässä lähtöä.
Linja-auto oli viimeistä sijaa myöten täynnä istujia. Kuljettaja ja
liikennöitsijä itse katsomaan taakseen ja totesi joko lähetään vanhalle
kylälle. Kello oli jo silloin yli yhdentoista ja yksi
minuuttimatkustaja kimpaantui siihen, olisi pitänyt lähteä ajat sitten
matkaan, kuljettaja vastasi siihen, ei nyt ole niin kiirettä ja oli
vielä aukaissut täysinäisen kaljapullon ja ryypännyt suihinsa ja
sanonut ja nyt vasta lähetään, jääköön kyydistä ne jotka eivät ole
vielä kyydissä.
Kesä toi venekulkemisen riemut ja vaaratkin mukanaan. Ei venekeli aina
niin tasaista ollut, ainoastaan pelityyni ilmoilla, jolloin se
kulkeminen oli paras mahdollinen vaihtoehto Ämmänsaareen tai vanhalle
kylälle.
Kellosta ei tarvinnut katsoa aikataulua, itse päätti milloin oli paras
aikataulu matkaan lähteä niin myös tehtiin.
Alkuaikoina mentiin myös purjeen voimin eteenpäin. Joskus vauhti oli
jopa niin vallatonta, että meinasi purjeet kaatua yhdessä veneen
kanssa. Siinäpä oli miettimistä, onko uhkarohkeaa mennä purjeella, jos
Kiantajärvi olisi vaahtopäissään isommilla selillä. Aina vaan
selvittiin vesi kulusta kaikenlaisista ilmoista huolimatta.
Vanhan Jaakon poika kyllä hukkui viime vuosisadan puolella
Pesiöjärveen syysjäihin pontikan haku matkalla. Tieto tästä on
perimätietoa, joten varmaa ei voida mennä sanomaan tuostakaan niin
ikävästä hukkumisonnettomuudesta Pesiöltä kauan sitten.
Seppäset kun aina olivat vesistöjen varsilla asuttaneet, niin kai sitä
syntyi aivan pienestä lähtien kokemusta pelastua vesien ympärillä ja
selviytyä uhkaavistakin tilanteista vähin säikähdyksin. Kerran kävi
hyvin täpärä tilanne Alajärven koulun läheisyydessä, niin kuin suinkin
vain voi sattua.
Me pojan kossit, emme aina ottaneet todesta vanhempien neuvoja olla
leikkimättä kevät tulvivassa Myllyjoessa,  jossa vesi virtasi kuin
pienessä koskessa konsanaan, kun on vettä mikä lisää joen voimaa
entisestään.
Miksi sitä ei niin vain uskottuna. Pieni horjahdus ja oliko se
liukastuminen, en ole enää niin varma mikä oli syy tuohon läheltä
pitäneeseen tilanteeseen johtuvista syistä. Raappanan Maunokaan
Katajasta ei ole enää kertomassa tuosta tapahtumasta, jonka koimme
kahdestaan kävellessä tietä kouluun päin. Mauno antoi auttavan kätensä
ja veti kuiville lähes varmana menetyksenä pidetyn koulukaverinsa.
Olimme Mauno vainaan kanssa samalla luokalla koulussa silloin.
Olisiko koskaan kukaan koulun historiassa menehtynyt hukkumalla
Myllyjokeen, ei siitä minulla ole minkäänlaista tietopohjaa
käytettävissä. Toivottavasti niin ei ole käynyt kenellekään.
Ostihan meidän isä perämoottorin Martti Manniselta Ämmänsaaresta. Jo
tuo oli tosi mieleinen kapistus, kun konevoimalla pääsee eteenpäin
menemään myös järven selkiä ja ulapoita, niin tyynessä kuin millä
ilmalla hyväänsä, jos ei satu mitään vikaa tulemaan ja kone
rikkoutuisi.
Viisikymmentä luvun tietämissä vain hyvin harva ajeli perämoottorilla.
Me päästiin siihen aateliin. Ei nyt tarvitse soutaa kuin rannasta pois
ja nykäistä narukäynnistyksellä porisija käyntiin. Monet kerrat kyllä
jäätiin soutelemaan. Voi että tympikin vähän, ei niin vähääkään kun
pitää soutaa ja soutaa vaikka perässämme oli perämoottori nimeltään
Bridis/Antsan, engesmanninkone merten takaa tuotuna.
Kun kerta ollaan päästynä järvelle, niin miksi emme voi siellä vähän
pitempäänkin viivähtää. Vesimatka ja siinä sitä oli viihtyminen, jos
elantoasiat aiot myös hankkia järvestä. Oli kovin luontevaa mennä
iltaisin tyynellä katselemaan muikkuparvia. Näkyykö niitä pinnassa, vai
onko nuotta vedettävä aivan summan päälle, niin kuin aina silloin
tällöin tehtiin, kun näytti siltä, että koko nuotta jäisi kuivaksi.
Vesiperä oli kovin yleinen seuraus summan vetämisestä.
Apajan ollessa hyvä, melkein hirvitti nostaa koko perä kerralla
veneeseen, vyöryttämistä oli pakko harrastaa, ettei vanha, nuotanperä
posahda halki kovan paineen ja raskaan painon vuoksi.
Arvaapa miksi perä jäi nuotasta joskus auki?
Meillä oli Pihlajan Einon kanssa yhteinen nuottaporukka. Toinen omisti
toisen puoliskon nuotasta ja sillä hyvä. Ei tullut riitoja nuotan
omistussuhteista.
Oli helppo viedä oma osuutensa milloin halusi vaikka kotia. Hyvinhän
sitä Pihlajan väen kanssa sovittiin olla samassa nuottaporukassa aina
isämme pois menoon asti. Muutoinkin kanssakäyminen kulki juuri kyseisen
talon kautta.
Pihlajaan tuli myös posti, tienvarressa oli oikea iso postilaatikko.
Eihän sitä joka päivä tavoiteltuna postia, koska sitä ei tullut.
Päivän lehtiä ei meille tullut kuin ani harvoin tilattuna, joskus
Kaleva, Yhteishyvä ja Eemeli sedälle tuli Neuvostoliitto.
Ajan tasallahan tuota oltiin ilman lehtiäkin.
Lapseton pariskunta, nuo Pihlajassa asuneet Eino ja Vappu ovat olleet
aina, vaikka olisi tuossa voinut mennä muutama jälkikasvukin siinä
samassa.
Jumala ei siunaa kaikille jälkikasvua, ei silloin eikä nytkään. Me
emme kaikki ymmärrä miksi näin on. Tuossa kivenheiton päässä luoja on
suonutkin entistä enemmän jälkipolvea. Mekin poikettiin lasten leikkejä
leikkimään siinä aina kun siihen avautui tilaisuus, ja aika ajoin myös
niin kävi. Naapurin lapset olivat, jopa iältään meille käypäsiä,
kaveruksia oli useita niihin lasten leikkeihin mitä suinkin itse
keksimme.
Lapsena sitä kyllä osasikin keksiä jos jonkin laista hassutusta ja
hauskan pitoa. Osattiinpa myös pahojakin temppuja, niin että vollotus
tuli hauskimmastakin leikeistä silloin tällöin.
Ei ainoastaan kesäisin kuljettuna järven takana ikäistemme leikeissä,
vaan se oli lähes ympärivuotista vuorovaikutusta. Olihan se
luonnollistakin, ikäisensä viihtyvät toisissaan hyvin, muutoin olisi
luullut jotain poikkeavaa olevan ihmissuhde kysymyksissä.
Talvisin oli mieluista lähteä isän tai äidin matkaan, vaikka olihan
sitä jos vaikka minkälaista keliä ja rospuuttoa kun järvellä
kulkemisesta on kyse, kuten kun järvi on vesillä ja vettä on jäänpäällä
niin, että kengän varret eivät riittäneet. Jos pääsee käymään sellainen
vahinko, että luiskahtaa suksen päältä pois märkään veteen ja kengät on
märkinä, sukat jäässä kenkien sisällä, voi surkeaa tuotakin reissua
joka tehtiin.
Syksyisin vesi lainehti jään päällä, silloinkin oli vain yli mentävä
järven toiselle puolelle kun asiat niin kerran vaativat. Toista
kilometriä pitkä Kylmänlahden selkä rannan toisella puolella, joko
vanhaan rantaan tai uudelle rannalle. Pihlajan talon väki oli omaksunut
kauan sitten nimitellä rantojaan nuolilla aiemmin mainituilla nimillä
ja selvänhän noista oli saanutkin. Käyttötarkoitus vastakkaisten puolen
rannoilla on minulle kovin tuttua, ainakin uuden rannan puolelta.
Nuottavaja oli siis talvisäilöpaikka nuotalle ja muu kalastukseen
liittyvä sai tuossa vajassa talven yli suojan. Eikä koskaan mitään
silloin hävinnyt tuosta vajasta. Meillä puolestaan säilytettiin
kalastustarvikkeet suopellon heinäladossa kun sinne suinkin rupesi
mahtumaan, ettei heinät enää olleet esteenä nuotan säilytykselle.
Nuotan tarina päättyi lähes lopullisesti isäni kuoleman jälkeen meidän
osaltamme, mutta ei nyt aivan. Ukkimme oli kova nuottamies vielä
vanhoillaankin, piti vielä vanhoja muistoja verestää.
Edellisen kesän hyvät muikkusaaliit sai intoa ja puhtia siinä määrin.
Nuotalle vain ja markat pois, oli vanhan ukkimme mielipiteitä. Markka
se oli muutenkin ukkimme perusasioita, josta se tiesi meitä lapsia
muistuttaa. Markan kiilto oli ukillamme jo siinä, kun hän oli
haastamassa meitä poikia markan edestä painin lyöntiin.
Vanhan nuotan kohtalo sinetöitiin sillä, että joku kokematon
päästettiin nuotalle lähtijäksi meidän puolelle. Vesistön tuntemus oli
niin ja näin, edes Pihlajan Eino isäntäkään ei aina muistanut, yhtä
pahaa järven pohjassa vaanivaa hakoa, johon ennenkin nuotta revittiin
lähes käyttökelvottomaksi.
Niitä jälkiä se vanha verkko Kalle talven aikana sai parsia, aamusta
iltaan. Yleensä tuo oli hyvä hoitaa aina kevät talvella, kun oli
päivässä jo niin paljon luonnon valoa, kun ei ollut niitä keinoja jolla
olisimme saaneet riittävästi edullista keinovaloa luotua.
Hasakki oli kyllä hyvä valon tuoja, mutta kovin tyyriiksi olisi tullut
nuotan korjuun kustannukset.
Nuotta oli revittynä niin lopullisesti, ettei sitä ollut enää syytä
korjata, vaan laittaa ikuiseen unholaan. Koko nuotanveto Kokkotaipaleen
asukkaiden osalta ja toimesta ei enää koskaan noilla rannoilla
jatkunut.
Seppäset eivät vedä todella enää omistamaansa nuottaa ja saa siitä
enää elantoansa. Vanha nuottapuolisko jätettiin suopellon latoon
kuivumaan ja tulos oli se, että kun se kerkesi olla riittävän kauan,
niin aika oli tehnyt tehtävänsä. Laho mikä laho, ja sillä selvä. Ei
korjata, pannaan tunkioon lisää lahoamaan, ettei ole enää kenenkään
silmissä houkuttelemassa nuotalle. Vanhan yhteisen nuotan tarina
Pihlajaisten kanssa päättyi kovin ankein mielin. Ei enää hyviä muikkuja
joita monet kerrat käytiin hakemassa Kylmänlahden rannoilta.
Kiantajärven Kylmänlahden rannoilla vietimmekin monenlaista
opettavaista, ranta-asukkaille niin itsestään selviä selviytymispäiviä.
Jokainen uusi päivä antoikin uutta oppia selvitä päivästä eteenpäin,
vaikkapa kantapään kautta oppien, mahdollisesti vahingosta viisastuen
ja oppia asioiden kanssa sinuksi ja sai aikaa myöten elämänsä
rullaamaan tuttua uomaa myöten.
Hitaasti, mutta varmasti periaatteella meni aikamme eteenpäin.
Kalaisan Kylmänlahden rannat eivät estäneet meitä menemästä myös
Mikkoslahden puolella onneaan koittamaan kalastuksessa, vaikka sen
merkitys ei ollut yhtä suuri kuin Kylmänlahti, nuotan vedosta johtuen.
Voin vaikka vannoa kyllä Mikkos-lahti mieleisempi olisi ollut, tästä
jo lapsena minulla sen verran on omakohtaista kokemusta.
Kerran  oli oltuna  oikein kahden venekunnan toimesta koho ja jotkut
pohjaongella. Lapset olimme kai koho-ongella veneestä käsin. Oli pieni
tilanahtaus kun heiluimme siten, että päätänsä sai varoa kun pitkät
onkivavat heiluivat.
Kyllä sillä onkireissulla monet kerrat siimat menivät niin ristiin
keskenään, että millään ei muuten olisi tolkkua saanut kuin Martini
puukon avulla, sillä selvisi moni mutkainen onkireissu, siimat
selvisivät ja ongelma solmut aukesivat hetkessä ja onkiminen pääsi
jatkumaan ennallaan.
Joskus hyvillä ilmoilla se oli suorastaan nautinto.
Perheen ja meidän vieraiden huippuhetki alkaa pikkuhiljaa saamaan
pientä jännitystä, eikä ainoastaan sen vuoksi, että kaukaa uhkaavat
pilvet alkavat uhmata ongella töröttelijöitä.
Aamusta kaikki oli niin tyyntä kuin suinkin voi olla, Mikkoslahti oli
tyyni. Kohta alkaisi kunnon ukkosmyrsky ja sateet sen kera, se
vaikuttaisivat kalastajiin siten, että lähtö olisi edessä heti.
Pilvet ja mahdollinen myrskyinen ukkossade antoi odottaa vielä kauan
itseään. Kas kummaan, kuin isku kirkkaalta taivaalta vei ongen kohon,
ihan jo sukkeloon asti, niin että menin ihan hämilleni. Kuka vei kohoni
pois minun näkyvistäni.
Vähän ennen minulta oli silmä välttynyt seuraamasta ongen kohoa ja nyt
se onkin poissa. Mikä vei kohoni, menikö se kenties veneen alle pienen
laineen liplatuksen myötä, se oli pitkään arvoitus.
Pian kohta kuitenkin arvoitus ratkesi, pitihän minun nostaa kohoa ja
siimaa ylemmäksi ennen kuin minulle selvisi mistä voi kaiken kaikkiaan
olla kysymys. Voi pyhä peeveli, taas siimat ovat sotkeutuneet toinen
toisiinsa. Toinen onkimies vetää veneen toiselta laidalta siimaa
ylöspäin, mutta ei onnistu saamaan onkea ylös, enkä myös minäkään
samoista syistä.
Vedämme toistemme onkisiimoja vuoronperään, ennen kuin tajuamme että
toisen pitää antaa perään jotta saamme toistemme siimat taas erilleen.
Et ikinä arvaa mitä sieltä oikein nouseekaan nyt? Ja jo nyt näin, joka
oli isoahven tarttuneena kahteen koukkuun yhtä aikaa suupielestään
kiinni oli se ahven, jota kookkaampaa en muista milloinkaan saaneeni.
Monen tunnin kalareissu palkittiin nyt niin isolla ahvenella, että
muistan sen vielä tänäänkin sen kalareissun. Ennen ukkosilmoja voi
saada isonkin kalan syömään, jopa kaksi koukkua yhteen nälkäänsä.
Nälkäinen ahven joutui  kotiin palattuamme ison puntarin isoon
koukkuun kiikkumaan painavuuttaan ilmoittamaan.
Käsipuntarimme alkoi luvusta 50 g ja viidenkymmenen gramman lukuja
eteenpäin, vaihtuen sitten ilmaisemaan satoja grammoja ja kiloja jne.
Kilon painoinen ahven on melkoisen karkea ahven jos sen saa varsinkin
pienenä poikana, kuten ikimuistettavasti osui omalle kohdalleni,
toisten hölmistyneenä seuratessa. Voi tuota pojan nappulaa, se voitti
koko muun onkiporukan sillä kertaa.
Mikkoslahti jäi silloin niin mieleeni, että jälkeenpäinkin olen sinne
palannut muistoissani kun isoista kaloista puhutaan kalajutuissa
kalamiesten kesken. Moni on saanut jos vaikka minkälaista kivikalaa
elämänsä aikana, mutta suurin kala on vielä kasvamassa jossakin
syvänteissä, lahtien pohjukoissa tai luotojen kupeessa. Nuoresta iästä
huolimatta kalaa kannattaa pyytää, vaikka ei aina sitä saa.
Kokemuksestani voin kertoa, ei sitä saa jos ei yritä pyytää.
Kauppahyllyjen valmis kalat eivät nostata mielialaani yhtään
kalastajana. Itse saatu kala on se oikea kala.
Menemme vielä järven yli, tuonne Vuonanniemeä lyhempään niemeen.
Siellä asutti silloin minun nuoruus aikoina vain Heikkisen suvun
omaavia kommunisteja. Jo varhain opimme tuon niemenkin asukit
tuntemaan. Oli Alatalon Jaakkoa, Kerälän haitari Heikki; Kiannon suuri
ihailija ja hyvä ystävä, myös osaava pontikkakokki.
Jopa ensimmäinen soittopelin, haitari oli irronnut tehtailusta
korpikuusen kyyneleitä. Syö mitä saat on elämäsi ehto jne. niin olemme
leivän syrjässä kiinni huonoina päivinä. Ken osaa tuon elämisen taidon,
niin ei huominen surua tuo edes tullessaankaan.
Heikki oli niitä miehiä, joilta se kävi tuokin osaaminen.
Intohimoisimman kommunistin tapaamme kuitenkin Sirkkula nimisestä
talosta. Vanha Setti on vielä valmis asettumaan kommunismin
takuumieheksi. Joitakin näin ajattelevia aina silloin tällöin löytää,
kun suuntaa kulkunsa kohti vasenta kun on mukamas menossa suoraan
järven yli. Eipä siinä mitään, kaikkia ajatussuuntia tarvitaan jos
siltä tuntuu ja kannatus on riittävän laajaa, että saa sen myös
toimivaksi kokonaisuudeksi. Tien päässä asuukin tuohon vanhaan aikaan
itse paljon kunnioitettu Rauhalan Setti Heikkinen, Kurimon laajaan
veljessukuun kuuluva, jo vähän kaukaisempi käyntikohde.
Joskus sentään pienen suksen osoitteena oli juuri Rauhalassakin
poikkeaminen. Mikäs tuossa, käytiin puolin ja toisin.
Tässä on nyt syytä vetää pieni yhteenveto siitä, mitä tähän
harjoittelukirjaan on nyt saatu aikaiseksi. Ajallisesti kirjoittaminen
on tapahtunut 1997 joulun seutuvilla ja saatu päätökseen viimeisenä
joulupyhänä, jota yleisesti pidetään loppiaisena tammikuun kuudes 1998.
Loppiainen on minun elämässäni suurin käännekohta jota ei voi poistaa
kuin joskus huonomuistisuuteni kun tulen aikanani riittävän vanhaksi
tai sitten kuolen pois, enkä sen vuoksi ole enää muistoja muistelemaan,
vaikka olisi ollut kuin merkittävä muistelupäivä.
Harjoituskirjan alkupuoli käsitteli noin suurin piirtein niitä
tosiasioita, kun sukumme Jaakko Seppänen lähti omalle vaellukselleen
Pesiönkylän Heponiemestä. Koska tämä elämänkerta dokumentti on
aihepiiriltään hyvin värikäs, on tässä olosuhteiden vuoksi pakostakin
otettava ohjakset omiin käsiin. Melko paljon olen joutunut pistämään
itseäni peliin, että saisin jotakuinkin paperille sellaista tekstiä,
joka tähän välttämättä kuuluukin kuin nenä päähän.
Kirjastani voi saada sen vaikutelman, että se on yhden henkilön
yksinpuhelua siinä ympäristössä, jossa kyseisissä kohdissa kulloinkin
olemme. Voin olla rehellinen vain itselleni dokumenttikirjani
aitoudesta, joita kaikilta osin ei enää voi valitettavasti ottaa
selvää. Kuten tiedetään on pappi sanonut aamen. Se henkilö on henkilönä
sanottavansa sanonut meille, reaaliajassa vain nauha voi virkistää
muistiamme jos on niin onnea ollut.
Harjoittelukirjan alkupuoli keskittyy pääasiassa suvun taustan
valotukseen siinä valossa kuin on ollut mahdollista hankkia eri
lähteitä hyödyksi käyttäen. Hyvin harvoin olen päätynyt tähän saakka
värittämään tilanteita, jos sille ei olisi löytynyt mielekästä
viiteaineistoa jolle on pohja olemassa. Lähiympäristö on luonut ja
muokannut tämän kertojan tällaiseksi, ja kuten tunnetaan se olen minä
itse, koska olen henkilökohtaisesti päättänyt avautua kaikille niille
lukijoille ketä kiehtoo salaperäisen Seppäsen vaelluskuvia eri
tilanteissa. Päähenkilönä minulla on ilo tarjota kaikille
mielenkiintoinen menneisyyteni, koko tarina itse kerrottuna, niin hyvin
kuin itse olen sen koonnut kirjaksi asti.
Minä, rantaneuvos Eero Antero Seppänen, olen yleensä sanojen mittainen
mies ja lähes täsmällinen ja säntillinen, niin sanottuna itsestäni
vailla vertaa. Vastapuoli pelaa vain minulle sudenkuoppaa, johon
minunkin on lankeaminen. Minä olen aina ollut kova loikkamies, kuten
tunnetumpi urheilumies ja kolmiloikkaaja Kari Rahkamo tuloksella 16,40
m.
Hyvällä loikkamiehellä on monenmoisia kykyjä. Tarvittaisi loikkia jos
minkin menneisyytensä taakse. Maailma on selkeästi minulle opettanut
miten kulloinkin päähenkilö on pelinsä pelannut tai kolmiloikkaa kauas,
ulos ja pois ulottumattomuuteen.
Päähenkilö on ns. kuuden vaiston omaava ja hyvin sähköisen impulssien
myönteisessä valossa elävä kokonaisuus. Kuvaus on itsestään
kirjoittajasta, joka vielä tämän kirjan sisällössä on vielä kansakoulu
iässä, hyvin varhaisessa vaiheessa sielläkin.
Aivan alaluokilla vasta todella olemme, siis mitään kovin valaisevaa
ei ole vielä syntynytkään. Olemme kyllä sivunneet monta sellaista
seikkaa, että tulemme vielä moneen kertaan kertaamaan paljon
yksityiskohtaisemmin kunhan päästään sellaisiin vaiheisiin, jotka
ajallisesti voi viedä kirjaksi, kunhan olemme tehneet yhteistyötä
jonkin aikaa avainhenkilöiden kanssa. Heiltä saa hyvää taustatietoa
aineistoon tähänkin kirjan syntyyn.
Jääköön nyt  kirjoitukset vähäksi aikaa. Me ja suuri ikäluokkamme
odotamme 50-vuotis päiviäsi 28.06.1999 rantaneuvos Seppänen.

Nyt se oppivelvollisuus on saavutettu, yhteiskunta on antanut minulle
koulusivistyksen käyttämällä kansakoulua seitsemän vuotta Alajärven
koululla. Kuin varmemmaksi vakuudeksi yhden jatkovuoden Ruukin
kankailla, syys- ja kevätlukukauden. Silloin sanottiin että olemme
kansalaiskoulussa, ja siitä saa vielä korkeasti arvostettua
koulusivistystä matkaevääksi tulevan elämän kaikille matkoille. Jos
saisin arvostella omaa koulun käynnin tarpeellisuutta, niin omalta
kohdaltani yhteiskunnan satsaus meni kyllä suurin piirtein hukkaan.
Koulussa pantiin kyllä hyvä pöllintekijän alku täysin piloille.
Aamusta iltaan, jopa yölläkin piti muistaa missä olemme.
Asuntolanhoitaja kun oli vähästä laittamaan, huonosti läksynsä osaavan
oppilaan kuivattavaksi, joka oli tarkoitettuna vain lähinnä, kengille,
sukille ja vaatteille varattuun kuivaushuoneeseen.
Välillä kello oli lähes puolta yötä, kun pääsi omaan petiin.
Minä olin hyvin katkera siitä, että rangaistiin harva se ilta jos ei
oppinut ulkoa koulutehtäviään vanhanpiian komennossa.
Vanhat piiat, jos jotenkin olen oppinut kuulemaan ja tuntemaan, ovat
välttäneet parisuhde asiansa vastakkaiseen sukupuoleen ja näin ollen
purkavat itseään ja saavat tällä tavoin tyydytystä omaan pahaan
oloonsa.
Pienten koululaisten päivät, kuukaudet ja jopa koko lukukausi on
mennyt yhden asuntolan tyrannin edesottamusten takia aivan penkin alle,
mitä oli muutoin ilman tyrannia saavutettuna kouluoppimisen hyväksi.
Voin vain hyvällä omallatunnolla kysyä niiltä yhteiskunnan
päättäjiltä, miksi riistää koulunpenkille ahkera ja työteliäs työnsä
osaava nuorimies.
Kuin pakon edessä on kärsien käydä sellaista oppivelvollisuutta, josta
ei ole mainittavaa yhteiskunnallista hyötynäkökulmaa.
Päinvastoin saldo taisi minunkin kohdalla kääntyä kokonaisuutta
ajatellen.
Tässä lyhyt esimerkki tuosta. Tuohon aikaan oli tuolla meidän
seutuvilla oli kotoa pitäen tehtäviä työhommia, jotka jo silloin minua
vetivät puoleensa enemmän kuin oppivelvollisuus pakko yhteiskunnan
ylläpitämissä epäoikeudenmukaisissa opinahjoissa. Jo pelkkä sana kertoo
hyvin paljon meille kaikille mitä se sisällään pitää. Meillä jo
kotikasvatuksessa teroitettiin työn tärkeyttä, enkä moiti noita
teroittajiamme laisinkaan. Työn merkitystä ja sen toden, meille oli
kertonut meidän ukkimme, joka oli valmis tuomaan sen esille. Korostaen,
että koulunkäyneet ohjataan laiskuuden tielle ja miten meidän sitten
käykään, jos meistä tuleekin täysin vetämättömiä sen hyvän sivistyksen
myötä. Kysyn vain, ettei vain nyt olisi niin päässyt tapahtumaan
monenkin kanssaihmisen kohdalla.
Mikä yhteiskunnallinen vahinko on päässyt peruuttamattomasti käymään,
liika sivistystä haettaessa niin monista kuppikunnista, ettemme osaa
enää riittävästi vetää henkeämme, että olisimme toinen toisillemme
sellaisia ihmisiä kuin ihminen voi yleensä olla perusihmisenä
toisillensa.
Tämän tyyppisistä ajattelutavoista voisi mennä vaikka väittelemään
tohtoriksi asti jos vain siihen on todellista tarvetta.
Tie vapauteen oli siis koittanut minun kohdallani aivan
kirjaimellisesti, kuten ennen vanhaan asiaa ilmaista. Koulusta ei ole
ollut kuin pääsääntöisesti harmia ja hyvin aikaisessa vaiheessa jopa
harmaita hiuksia, puhumattakaan niistä henkisistä kärsimyksistä. Käydä
pakkokoulua, tykkäämättä niistä tavoista jona ne minun oli nieltävä.
Tahdoinko vai en niitä itselleni, se oli lain kuuliaisuus velvollisuus
minunkin suoriutua kuten niin kaikkien muidenkin oppivelvollisuus
ikäisten.
Käänne selvästi parempaan suuntaan on alkamassa, jos näin etukäteen
raottaisi pikkuisen, alle viidentoista vuoden ikäisen poikalapsen
mahdollisuutta päästä alkuun. Maailma kun on niin valtava, niin kuin se
näyttää nytkin olevan lähes viisikymppisen silmin katsoen, kauas
menneisyyden taakse, mitä silloin oli pojan mielessä ja tultaessa tähän
päivään.
Koulun viimeinen päivä oli koittanut Ruukin koulun juhlasalissa.
Johtajaopettajamme Niilo Väätäinen piti lähtiäispuheensa koulunsa
päättäneille toukokuun viimeisenä arkipäivänä.
Tuo oli yksi niistä riemun päivistä suurin, jota olin odotellut
totisesti jo monet vuodet yön päivänsä kanssa, aina vieraan orren alla
maailman murjoessa monin eri tavoin. Maailma ei ymmärtänyt täysorpoa,
isästä ja äidistä ja muista sukulaista, jopa omista sisaruksista jo
kauan sitten erotettua nuorta pojan alkua. Kovin tie, oliko se vasta
edessäpäin saatte nähdä kun vain vaivaa näet ja lukea vaivaksi asti.
Ruukin kansalaiskoulun päätöspäivä oli monessakin mielessä
puhutteleva. Monellakaan ei ollut vielä varmoja tulevaisuuden suunta
viivoja,  jokainen sai itse ratkoa oman kohtansa parhain päin, mikä nyt
sattuu kulloinkin mieltä liikauttavan omalle itselleen hyväksi.
Viimeinen koulukyytimme alkaa pois täysin tuntemattomaan, matkalla ei
tiennyt vielä mitä seuraavaksi. Lohilahden Jaakko oli monet kerrat
linja auton sommassa,  meitä koululle ja koulusta pois. Sovin nyt
itseni kanssa, että viimeisen koulukyydin hoiti juuri Jaakko Lohilahti
Piispajärven tai Pyhäkylän suunnalta.
Linja-autot olivat jotenkin ruman näköisiä, edes linja-autonkaan
näköisiäkään kenties ollenkaan. Kylmiä pakastimia ensisijaisesti
yleensä olivat.
Jaakko oli nuorimies silloin kun se jo ajeli Paavo Kaikkosen
koulukyytejä. Muistikuvani oli silloin, että maantie vain vilisi
silmissämme yhä joutuisammin kun Jaakko oli sompamiehenä. Tuolloin
vielä kulkeminen tapahtui vanhaa viitostietä.
Maantiessä ei ollut aina paljon hurraamista, varsinkin rospuuttoaikana
oli vaarassa koko kulkeminen, niin huonoja tiet olivat vielä vuonna 64,
kun koulumme vihonviimein loppui, ja sai todella loppuakin.
En todenteolla tykännyt koko koulupakosta. Niin vieläkin ne ajat risoo
mielenrauhaani, että oikein yököttääkin kun vain ajattelee mennyttä
kahdeksaa vuotta.
Todellisessa kiirastulessa meitä silloin pidettiin vuosina 1956-1964.
Vaikka kuinka kuskimme Jaakko yritti vauhtia ennen nousua Sahinrinteen
päälle, vain pykälää pienentämään moneen kertaa ja onnistunut nousu
äkkijyrkän rinteen päälle.
Menossa oltiin koko ajan, oli myötäistä, oli laskua, kumparetta, ja
pieniä kinkamia tiessä, äkkiheitot ovat hyvin mielessä.
Oli kai kuskillamme pieni kokeilu mielessään, kun joskus ajoi kuin
hurmiossaan, niin paljon kun värkeissä oli varaa ja sehän meitä
koulukkaita miellytti kovasti, kun mentiin että oikein vain linja-auton
borboolit soi ja tuli niitä huokauksiin päättyneitä äkkiä lentoja
sydänpohjassa.
Mentiin juuri ohi kotitiehaarankin, niin kuin aina muulloinkin
koulupäivinämme olimme tehneet joka arkipäivä. Se satutti aina
mieltäni.
Viimeinen koulumatka oli saanut onnellisen lopun. Olin jäänyt pois
Suottalahden postilaatikon kohdalla, siinä jäin yleensäkin pois. Piti
aina silloin tällöin käyvä postia tavoittelemassa Puistola nimisestä
talosta. Onko sitä, vai eikö sitä ole? Joskus ei ollut mitään.
Päivälehtiä kun ei tullut tätini luokse. Kesä oli jo aika pitkällä
silloin, kun tulin viimeiseltä pakkokoulumatkalta oudon orren alle
Riihivaaraan.
Kesä oli siis päässyt hyvään alkuun, oli hyvin lämmin toukokuinen
päivä ja alkajaiseksi heti paikka aivan oikea kesä ja kesäkuu. Mitä se
oikein suokaan uutta tullessa, ei vielä tuossa vaiheessa ollut pienintä
aavistustakaan olemassa vasta koulunsa lopettaneella Eero Seppäsellä.
Riihivaarassa oleminen alkoi maistua paremmin pippurille kuin
sijaiskodille, siitä olin ollut varma jo monta eri kertaa.
Syntyi täysin itsenäinen päätös, että kotia on syytä mennä. Niin otin
vähäisen omaisuuteni pienille harteilleni ja lähdin paikasta, jossa
olin ollut alun kolmatta vuotta yhtä kyytiä miehistymässä.
Vanha kotipaikkamme oli autio, tiettömän matkan päässä, mutta kaipaus
sinne oli vain aina mielessäni. Jospa vielä joskus koittaisi päivä,
jolloin kotimmekin näyttäisi asutulta ja elinvoimaiselta ulospäin
katsoen.
Oliko tuohon nyt siis tilaisuus annettu vai ei, sitäpä sopii kysyä
aina kysymästä päästyäkin. Vastaus on aina ollut; ei enää koskaan.
Muutamat päivät olivat menneet jo kauan odotettuun kotiin pääsynä,
maailman tieltä, mutkaiselta ja karulta toivottomuuden tieltä.
Alaikäinen nyt kotona ja aivan yksin, vain Eemeli setäni kävi joskus
kotimökissään tuossa naapurissa, kun kämppätöiltään pääsi.
Loppujen lopuksi meninkin Eemeli setäni luokse, mutta päivät olivat
pitkiä olla aivan yksin setänikin huushollissa. Siellä kun ei ollut
ketään kuka olisi minulle laittanut edes jokapäiväistä ruokaa.
Kyllä oli kehno alku kotiin tulolle silloin. En voinut mennä
sosiaalihuoltoon silloin vielä, koska olin vastoin heidän tahtoaan
mennyt kotiin asumaan tätini luota Riihivaarasta. Miten siellä
olisikaan käynyt, itarampi kuin vitun täi olisi kuitenkin ollut vastaan
ottamassa. Ja toisessa huoneessa istui itse piru istumassa ilman sarvia
ja ihmisrakkautta.
Tuon paikan pystyi jo silloin kiertämään aivan reilusti, vaikka rahaa
ei ollut penninhyrrää kuvetaskussa. Yhden vaiheen sivuuttaminen näin
notkeasti oli kovin kivuton  ja mahdollista huonoista kokemuksista,
olla vastakkain täysin hirviöitten ja piittaamattomien viran ja
toimenhaltioiden kanssa.
Niin jatkui hiljaiselomme setäni mökkipahasessa, arkista latua myöten
päivä aina kerrallaan. Syötiin mitä milloinkin sattui, näkkileipää ja
juomaksi Pauligin teetä, kun ei ollut lehmän hikeäkään lasiin mistä
laittaa.
Vain ani harvoin setäni keitti edes kaurapuuroakaan. Ei se ollut
ihmisarvoista enää, nuoren miehen taival nytkään.
Jopa jokapäiväinen ravinto oli perusasioista lähes päivittäin pois
viattomasta suusta. Johan nyt järkikin olisi voinut sanoa Eemeli
sedälleni, miten poika ressukkaa olisi ollut syyttä auttaa. Ei
kuitenkaan ollut siitä niin paljon mieheksi, että olisi orpoa
veljenpoikaansa millään konstilla jeesannut tai jelppinyt.
Eemeli ei ollut niitä miehiä, että olisi voinut mennä itseensä ja
käyvä vaikka minun puolesta kerjuulla, että lapsella olisi joka päivä,
mistä syödäkseen kunnon ruokaa, ettei hän nääntyisi anemiaan asteelle
ja näin ollen siitä pelastuminen olisi ollut suuri yhteiskunnallinen
kustannuskysymys. Ei otettuna edes toista lähimmäistä silloinkaan
huomioon, sait olla oman onnesi seppä, Seppänen vielä alle
viidentoista.
Kokkotaipaleessa oli mennyt alun toista viikkoa. Yksin, ja vuoroin
Eemeli setäni kanssa asuen samaa taloutta niukoin eväin, kuten edellä
on asiasta yksityiskohtaisemmin mainittu.
Vieraita ei juuri tuona aikana kerinyt pistäytymään, kun
lähinaapuritkin arvelivat, että Kokkotaival on autio ja pysyy pitkään
autiona. Sellainen oli lähinaapuriemme omakohtainen näkemyskanta
silloin.
Riihivaarasta ja siellä oloajastani jäi mieleen pienoinen miehen
olemus, joka on juuri avannut ovemme vanhaan Kokkotaipaleeseen.
Tuon oven avaaminen johti minuakin koko elämäni ajan maailmalle, sen
oven avaamisen takana oli ensimmäinen vakituinen työpaikka. Oliko
työpaikalle oven avaus minun onneni, käy selville myöhäisemmässä
vaiheessa.
Riihi Topi. Kuka on Riihivaaran Toivo Haverinen? vähän taustaa hänestä
nyt.
Riihivaaran Toivo on tätini miehen velimies. Riihivaaran Toivo kävi
kovin harvoin Riihivaarassa siihen aikaan kun minäkin asustelin siellä
tätini luona,
Toivon syntymä paikalla oli ollut Riihivaara. Lyhytjalkainen ja legot
sääret, kuin jollakin riisitautisella tuppaa olemaan, vähällä
ravinnolla ollessaan.
Kaipa tämä on nyt vain sellainen pieni tuppana, harmiton
aikalaisilleen, mutta hyvää tarkoittava. Pitkälle alkoholisoitunut
poikamies, ilman perheen perustamispaineita. On sekin nyt kyseinen
vieraaksi astunut matkamies maan, jonka matkan pää oli hukkua oman
siskonsa rantaan, tuolla järven ja niemen takana.
Vieras tuokin aivan hyviä uutisia tullessaan ja aina näin
tietämättömän taipaleen taakse. On se kyllä hyvä ihminen, vai mitä,
joutuu nyt kysymään useampaan kertaan. Kerälän Senja oli sanonut, että
meille sopii asumaan, jos vaikka saisi työpaikan Suomussalmen Puu Oy:
ssä. Päivälleenkin tuon ajan voinee laittaa, koska se on tiedossa, ja
myös virallisissa asiakasaktissa Suomussalmen sos. toimistossa.
Kerälään meno tapahtui yhtä matkaa Riihivaaran Toivo Haverisen kanssa
12.06.1964. Heikin ja Senjan luona olin sitten tuon yönseudun, ja Senja
pyysi jäämään heille. Yön yli nukuttuani menin ilmoittamaan
huoltajalleni, että muutos tapahtumassa minun kohdallani. En ole enää
Riihivaarassa Kaijan luona, enkä myös Eemelin puolella Kokkotaipaleessa
Eemelin rietasta elämää todistamassa Rauha mustalaisen kanssa. Setäni
oli muuten silloin Myllylän kämpällä kämppäukkona. 13.06.1964 annettu
lupa mennä Kerälään Heikin ja Senja luokse asumaan, vaikka mitään
virallista paperia ei vielä tehtykään sos. toimistossa.
Olen käynyt henkilökohtaista kirjeenvaihtoa sosiaalitarkkailijan,
Teuvo Heikkisen kanssa. Sitä ennen olen ja ollut sahalla töissä
muutaman viikon, josta en ole tiliä vielä saanut kouraani ja senpä
vuoksi pyysin vapautusta kokonaan Kerälässä asumisesta vedoten mm.
tulevaan opiskeluun tulevaisuudessa.
Suomussalmen Puu Oy oli jo entuudestaan tuttu tapaus minulle. Olinhan
ollut kansalaiskoulun työhön perehdyttämispäivinä jotakin pientä
tekemässä sahalla. Lähinnä jotakin raivaustyötä käsittävää kuitenkin.
Puolivälissä kesäkuuta 1964 nuori miehen alku alkaa sen mitä on aina
haaveillut tekevänsä isona, siis työtä.
Pienen pojan haaveista oli tehtynä nyt täyttä totta, mikäs sen
mukavampaa kun tehdä työtä ja saada siitä pientä korvausta, tehdystä
työstä eli yrittäjältä tässäkin tapauksessa. Minun työkaverit näyttävät
olevan ihan aikamiehiä. Mikä poltti piippua, toinen poltti Bostonia tai
vaihtoehtoisesti punaista norttia filtteripäistä imusavuketta posket
vain lommollaan pullottaen.
Aikalailla aikamiesmäisiä nuo tulevat työkaverit kaiken kaikkiaan siis
olivat tuossa ns. ensimmäisessä työpaikassani vieraan töissä.
Työkomento minulle oli heti ensimmäisenä mennä kuorimon puolelle
laittamaan kuljettimelle pyöreitä isoja puita, välillä oli taas niin
pientä laitettavaa kuin 4 - 5 tuumasta latvaläpimitaltaan. Sellaisella
koukulla, jonka sahan oma seppä oli suunnitellut ja hyväksi havainnut
kuorimo työntekijän käyttöön joka ikiselle, sahan alkupäähän saakka
hyvin toimiva koukku, hyvä työhön liittyvä apuväline.
Vaikka kuinka oli käytännöllinen apuvälineenä tuo ihme koukku, verotti
se myös raavaan miehen voimia siinä määrin kun olit kahdeksankin tuntia
uutterasti  koukkinut puita kuljettimelle. Kuljetin oli puolestaan
sähkömoottorin avulla toimiva, lähes ikiliikkuja, jos ei joskus mennyt
aivan remonttiin saakka.
Eihän työ kuorimolla ollut aina kevyttäkään, varsinkin kun sitä
kuorimistoimintaa toteutettiin maalta käsin. Siinä jo rupesivat pian
poikasen hartiat levenemään, jopa lähes ylileveäksi muuhun kokoonsa
nähden. Kesäaikana meillä oli tilaisuus vaihtaa järvipäähän. Me niin
sanotusti kansankielellä solittiin kuljettimelle tukkeja, keksien
avulla, joten se toi suurta helpotusta työn raskauteen nähden.
Jos vaikka oli välillä hellepäiväkin, niin ei se mitään haittaa
tehnyt, oli juuri sopivan vilpoisa työpaikkana, jos olisi ollut vaikka
hellepäivänä maalta koukulla nykimässä puuta kuljettimella.
Varsinkin jos kaljut, joita myöten maapuolelta tukkeja lähetettiin
kohti kuorimoa olivat monesti parkin vallassa niin paljon, että tukin
pyöriminen oli estynyt kunnolla. Sait tehdä oikein hiki otsalla
hikoillen työtäsi, että kerkeäisit laittamaan puuta kuljettimelle, niin
että aivan kaikki puut olisivat lähes päät toisissaan kiinni. Työn
kovatahtisuuden mukaan meitä myös pikkuisen palkittiinkin tilipäivän
yhteydessä muutamalla ylimääräisellä kympillä. Olihan se jotakin, kun
on olemassa omaa rahaa persetaskussa olevassa lompsassa.
Vuosina -64, -65 ja  -66 kuorimon työntekijät pysyivät pääsääntöisesti
samoina, vuodesta toiseen vaihtumatta pieniä poikkeuksia lukuun
ottamatta. Kuorimon hoitajana toimi yleensä Erkki Seppänen Näljängästä,
ja varmana paikallaan olijana oli myös Kalle Heikkinen, sanottiin saksi
Kalleksi. Hän katsoi saksillaan puun vahvuuden tuumakoon mukaan, jonka
perusteella lajittelija osasi laittaa tukkipuun omaan karsinaansa
tiputuspaikalla.
Varsinainen vahinko pääsi tapahtumaan järvipuolella ollessamme, kun
uintitilanteen jälkeen olin jo vaatetta päälleni laittamassa, enkä
kiireen keskellä enää huomannut, että kelloni pääsi luiskahtamaan
laiturilta järven pohjaan saakka. Voi että minua harmitti niin
vietävästi. Meni hyvä kello, nimeltään Mildia Sveitsissä tehty ja vielä
omalla työllä hankittu. Voi mikä menetys. Sattui Matti Valkonen juuri
tulemaan, eikä ollut suuta silloin sanoa, että kello on tippunut, eikö
sitä voisi vaikka vähän etsiskellä oman kellonsa hyväksi.
Kuljetin käynnistyi ja vei viimeisetkin mahdollisuudet kellon
löytymiselle, ja Matti vei minut silloinkin johonkin muuhun
työpisteeseen, joten se vain jäi.
Talvisaikaan Riihi Toivo löysi kellon vähin vaivoin, mutta kellohan ei
enää ollut se sama ja käyvä rannekello joka silloin kesällä oli
tippunut laiturilta.
Rannekello Mildia oli minulle kovin läheinen, sen tunnearvokin oli
sanoinkuvaamaton.
Jos tietäisitte minkälainen oli työpanokseni yleensä ja työn laatu,
minkä uhrauksen kautta rannekello oli ylipäänsä mahdollinen jo
kansakoulu iässä, jos ei saatuna olemaan varakkaan perheen lapsia.
Kokonainen kesä oli minulla mennyt kellon hankkimiseen se oli
melkoinen uhraus minulta.
Isäni kanssa lähes koko kesän olimme pöllimetsässä Karvosen kankaalla
ja Mikkoslahden rannalla minä kunnostauduin jo melkein miehen mittoihin
asti.
Olin jo hyvin kyvykäs työnteossa jo silloin. Veljeni Pentti tuli lähes
puolella perässä, se ei sitten oikeuttanut kellon hankintaan koulun
kesälomilta hyvin varhain.
Pentti kun ei vielä edes kelloa tuntenut, paljonko se milloinkin oli,
niin Pentillä ei ollut sellaista tarvettakaan kuin minulla oli jo
silloin, mikä oli jo silmin pistävintä.
Kellot ovat vain kelloja, niitä tehdään joka päivä lisää, niin
ajattelin vähän myöhemmin ja kävin liikkeeseen ja uuden Mildian se
sieltä lähti aivan käteisellä heinäkuussa 1964. Se kello se vain
raksuttaa myös tänäänkin vuonna 2008.
Silloin kun en muista patteria uusimaan uuteen kalliiseen kelloon
jonka hankintahintakin liikkuu Suomen kellon myyntimarkkinoilla
lähempänä puoltatoista tuhatta markkaa. Ennen vanhaan selvittiin 50,- -
70,- kelloilla jokapäiväisestä kellon näyttämästä ajasta. Se sai
kelvata silloin kun parempaan ei ollut varmasti varaakaan.
Kesällä oli aina silloin tällöin vipinää myös kuorimon toiminnassa,
koska muistin mukaan tehtiin melko usein myös ylityötunteja. Sen tunsi
aivan riittävästi kehossa saakka monet päivät jälkeenkin päin.
Venematka päivinä sen varsinkin tunsi, kun ei tahtonut enää puomeista
päästä yli kohtuudella. Matkani muuntui venematkaksi heti kohta
välittömästi kun Riihi Topi oli jäänyt tippuvan puun alle, ja näin
menettänyt liikkumiskyvyn omilla jaloillaan pitkäksi aikaa.
Kaikkeen kyllä tottui pikkuhiljaa ja miehen alku voimistui niin
paljon, että tein aivan aikamiehen työt ja viistoista kesäisenä. Ei
ainoastaan normaalia työpäivän pituutta, vaan jopa aamu seitsemästä
ilta auringon laskuun saakka poika rupesi pikkuhiljaa viihtymään
työpaikallaan.
Nyt vain samaa rataa ja rahaa tulee kuin ennen vanhaan suokuokalla.
Jälkeenpäin monet kerrat olen ihmetellyt mistä sai tuohon aikaan niin
paljon voimia, että miehen työt, ja pikkupojan palkka maksettiin
ansioksi miehen työpäivästä.
Moni ajattelee että omapahan on syysi, miksi et vaatinut kunnon
palkkausta. Nuorena työntekijänä ei minulla olisi ollut oikeutta
vaatimuksiini, koska olin ns. vanhemman henkilön alaisuudessa ja vielä
alaikäisenä.
Työpaikkaa ei ollut varaa menettää palkkasaataviin vedoten. Hissun
kissun hyvä tulee, vaikka 2,10 markkaa tunnilta.
Kauan ei poikasen tarvinnut tehdä miesten töitä rannalla ja maapäässä,
tuli nimittäin ylennys lajittelutehtäviin kuorimon pitkälle
kuljettimelle lähemmäksi sahaus toimintaa.
Nyt oltiinkin maasta katsottuna jo lähes neljän metrin korkeuksissa
lajittelupöydällä, josta kaikki tuumaluokat nykäistään omaan
karsinaansa, lähes joka tuumaluokka omaansa paitsi pieni poikkeus
sallittiin isompiin tukkipölkkyjen kohdalla.
Niille ei aina riittänyt enää omaa karsinaa vaan piti sen verran
joustaa, että mihinkä sen milloinkin sijoittaisi. Pitkä oli kyllä
kuljetin, sanon minä nyt jälkikäteen, niin kuin asiat todella ovat.
Joskus juoksukin on ollut totta tuolla työpaikalla. Jos ei aina pysynyt
kuljettimen vauhdissa, niin meillä oli sellainen punainen stop
pysäytin.
Silloin kuljetin pysähtyi kuin seinään ja niin oli hyvä, muuten olisi
monta tilannetta syntynyt jopa vaaraksi asti työpaikalla, jos ei olisi
ollut tuota turvapysäytys mahdollisuutta lähellä meitä lajittelutyötä
tekevää työmiestä. Muutama kerta oli "lähellä pitää" tilanteita, kuten
juoksusta suoraan kaatuminen oman kätensä päälle, josta seurausta oli;
käsi kipsiin ja jääminen sairaslomalle joksikin aikaa tai sitten
vähällä menoa pölkyn kanssa yhtä aikaa. Se oli niin lähellä, kuin
lähellä olla vain voi olla lähellä.
Me tukkien lajittelusta vastaavat nuorukaiset olimme iältämme muutaman
vuoden sisällä toisistamme. Se varmaan oli yksi merkittävä syy, että
tulimme toimeen keskenämme ja yhteishaluakin löytyi tarpeen tullen
joukossamme.
Yksi tunnusmerkki oli, että me myös oltiin lähes saman kokoisia
kooltammekin.
Tuohon kolmen porukkaan kuului pääsääntöisesti, itse mukaan lukien,
Pyykkösen Armas, Koivurinteeltä ja Alatalon Jorma Heikkinen tuosta
Kerälän naapurista. Alatalon Jaakon poika oli siis vähän vanhempi
minua. Lajittelutehtäviä oli tekemässä myös Kinnusen Artun poika Pentti
Kinnunen kirkolta, hän tuli metsäpuolelta meidän joukkoomme jossain
vaiheessa ja siirtyi myöhemmin sahan puolelle kuljettimelle. Meille
hakeutui myös sellainen mies, mutta ei niin läheskään. Jalo Eetu
Seppänen, Viikateahosta Eetu vainajan poikia, jostakin Pyhäkylän ja
Perangan välimailta, metsänkorvesta pimeästä. Jalo Eetu osoitti
olevansa jonkinlainen romantikko, laulaja ja kaiken lisäksi korviaan
myöten automies. Hurmuri, näillä sanoilla voi sanoa, tarkemmin
tuntematta hänen taustamenneisyyttä. Muut pojat olivat entuudestaan
vanhoja tuttuja, pienestä pojasta lähtien tunsin jo Armaksen, joka oli
yhtä aikaa Alajärven koululla ja Jorma olikin lähes lähinaapureitamme.
Sen myötä olimme aina olleet jonkun verran kanssakäymisessä toistemme
kanssa, siis varhaisia tuttavuuksia jo lapsuusajoilta, tuntemaani
tullut ja hyvin varhain.
Jalo Eetu Seppänen. Kuka hänet laittoi ja mistä hän tuli meille
työkaveriksi, tukkilajittelijaksi kuorimolle. Välillä oli naurussa
pidättämistä, Jalo Eetun jutut rupesi meitä heti paikalla
kiinnostamaan.
Mutta pian huomasimmekin kuka on miehiään tuo uusi
lajittelijatyökaverimme. Jotakin sellaista miehestä silloin löytyy,
että en tiedä itkeäkö vai nauraa mahansa tyhjäksi hänen juttuaan
kuunnellessa.
Pojat keksi omasta mielestään hyvän jutun. Jalo Eetu oli saanut kuorma-
autokortin vähän aikaa sitten, josta se meitä muisti muistuttaa monta
kertaa päivässä; hänestä tulee isona automies. Pojat saivat puhuttua
Jalo Eetun ympäriinsä; Ämmänsaaressa on kauppaliikkeessä pakettiauton
kuljettajan paikka auki, siihen Jalo Eetu hyökkäsi kuin nälkäinen susi,
joka ei ole leipää moneen päivään nähnytkään. Voi sitä venähtänyttä
Jalo Eetun naamaa, olisi ollut muuten näkemisen arvoinen. Suorastaan
puhisi kiukkua meihin, kiukun aiheuttajia kohtaan.
Lyhyt oli Jalo Eetumme tarina tässä, mutta hänestä tuli kuitenkin
linja-auton kuljettaja etelään joksikin aikaa. Sitten tunnetuista
syistä hänestä tuli henkirikoksen tekijä, joka sinänsä on kovin
valitettavaa.
Kuorimo toiminta jatkuu niin ennallaan lyhyitä katkoksia lukuun
ottamatta. Moni koulun kävijäkin on saanut pientä taskurahaa koulun
käyntiinsä Suomussalmen Puu Oy:stä, kun on jaksanut monet kesät tulla
uudestaan.
Kerälän talo on punainen talo päältäpäin ja sisälläkin paistaa täysin
punainen aatevirtaus kaikissa ihmisissä niin paljon, että sekaan ei
sovi toisen aatesuunnan mielipidettä. Se torjutaan ja nitistetään kuin
pieni lude tai satiainen siihen paikkaan orjuutuksen kautta.
Suorastaan karmea elämänkokemus elettäväksi. Miten punainen
aatemaailma saikaan nuo valtavat voimansa luotua tähänkin maahan
silloin kauan sitten.
Lähtekäämme liikkeelle muisteluissa, joita minulle avoimesti kertoi
Heikki vainajan leski viimekesäisessä haastattelu tuokiossa omassa
uudessa kodissaan, aivan avoimesti, niin minä olin näkevinäni. Minun
asema oli kuunnella ja nauhuri pyöri vapaasti koko ajan.
Kun Lotta tytöstä tehtiin punaisen aatteen puolestapuhuja, niin
nähtiin monenlaista vaivaa ennen kuin tuo kaikki onnistui
käännytyksissä. Senja on niitä Riihivaaran tyttö lapsia joka varhain
sai tutustua kirjailija Ilmari Kiantoon mm. lukemalla sujuvasti
toisella kymmenellä jotakin kirjasta suoraan ja Ilmarikos siitä
iloissaan. Tuo tyttö kyllä olisi vietävä opiskelemaan Helsinkiin
saakka. Kuten tunnettua, ei Senja ole Helsinkiin lähtenyt, ei edes
sinne päinkään.
Riihivaarassa oltiin toista maata politiikasta kuin Kerälässä,
suojeluskunta-aate vei Senjankin pitkäksi ajaksi ennen kuin tuli
käännyttäjä tällekin pienelle hentoiselle naisihmiselle. Tulevan miehen
sanaan oli luottaminen, se kun oli yleensä tuohon aikaan laki, että
mies on perheen pää niin hyvässä kuin pahassakin. Politiikan keinoin
oli moni tyttönen ennen Senjaakin joutunut luopumaan omasta
aatemaailmastaan lähes ikuisiksi ajoiksi kenties.
Jos Riihivaarassa luettiin koko kansan Kainuun sanomalehteä, siis
vanhaa maalaisliittolaista ja suojeluskunta-aate oli kodin sydän ja
keskipiste. Vakaumus oli perintönä saatu, äitiemme, isiemme, ukkiemme
ja mummojemme kautta ja äidinmaito on jossakin tapauksessa tuntunut
siltä. Näin on hyvä jatkaa aina vanhempienopista lähtien ja
kiertokulkuun koko suvun tulevaisuudelle saakka.
Kerälä, Kansantahto, Työkansan sanomat ja perinteinen Tiedonantaja
olivat Kerälän Heikki Heikkiselle kuin uskovaiselle pyhä raamattu uskon
vahvistamiselle tarvittaessa ja sitä tarvetta on monet kerrat Heikki
joutanut itseensä iskostamaan, että on tieto, kenen joukoissa seisot ja
kenen lippua kannat tässä maailmassa.
Tänä päivänä tunnetaan tämän ilmiön vaikutukset jo niin
perinpohjaisesti, ettei selittäminen ole enää niin tarpeenkaan, niin
kuin ei olekaan. Mutta yhteentörmäyksen on täytynyt olla niin raju,
kuin sen rajuutta vain voi kuvailla kirjoittaja.
Monet kerrat Senja tyttösenä joutui mietteissä palamaan omille
juurilleen, mitkä hän sai kotoa lähtiessään maailmalle.
Kansakoulu oli se paikka, jossa Senja saikin ensikäden tietoa Lottana
olemisesta, ja kuinka pitää vihata ryssää kuin ruttoa heti
tavatessaan.
Vuodet olivat vierineet entisellä Lotta tytöllämme Senjalla Kerälän
Heikin vaimona.
Oltiin vielä kahden vaiheilla mihinkä suuntaan kallistuminen
tapahtuikaan, ja se tapahtui. Oli saatu selville, että koulussa
agitaattorit suojeluskunnassa olivat matkoillaan levittäneetkin täysin
valheellista ropakantaansa ryssistä ja puolueesta, jota vain punaiset
omassa mielessä parhaiten omaksuivat ja toimivat myös sen mukaisesti
kenttätyössään.
Senjan äiti luki raamattua ja oli siinä oma itsensä, kun taas toinen
puoli halusi kieltää koko jumalan olemassaolon.
Kerälän Senja oli nyt liittynyt jo kansandemokraattiseen
naisliikkeeseen vastoin aiempaa maailman katsomustaan. Nyt sotien
jälkeen Kerälän talossa oli vilkasta työväentoimintaa, oli
näytelmäiltoja ja ennen kaikkea puhuttiin urakalla työväen politiikkaa.
Myös osuusliike henkisyys oli Kerälässä vielä silmiinpistävintä.
Myös minua yritettiin viedä tämän aatteen kannalle. Ettei mukamas ole
muita kauppoja josta saa käydä ostokset ostamassa, jos itse niin
haluaa.
Päähenkilömme voi todistaa, ettei siihen aikaan ollut menemistä muihin
kauppoihin ostoksia suorittamaan, kuin jäsenyyden osoittamaan Kainuun
Osuusliikkeeseen Ämmänsaaressa, nuhteet Heikiltä olivat valmiit
Senjalle, jos olit hairahtanut oikeasta kaupasta.
Voisi nyt jälkeenpäin sanoa, miten ihmistä alistettiin kummallakin
puolen omaan leiriin, ja se hyödyksi toistaan vastaan toimimaan.
Välikappaleena käytettiin hyvin usein puolin ja toisin heikompaa
sukupuolta eli naista ja oivallus oli miltei yksinomaan kalastelun etu.
Ei edes puolustuskyvytöntä jätettynä rauhaan, vaan sama ropakantaa oli
lietsottava myös heille kummaltakin puolen.
Näin pieni piiri pyöri ja voimistui ja valtaa oli niin paljon kuin
valtaa nyt niissä oloissa tarvittiin. Mikä vahinko vain, että toimivat
toisiaan vastaan, vaikka olisi juuri toivonut paljon yhteishenkeä
yhteisille yhteiskunnallisille itsenäisen Suomen asioillemme.
Kesä 1964 oli nyt mennyt  jo syysehtoon puolelle niin pitkälle, että
tien avaus alkukesästä toi tullessaan jos minkin monenmoista liikkujaa,
moni oli ehättänyt tuolle tielle kulkijaksi tähän tulevaan syksyyn
asti.
Tuota tietä osasi myös Kotitilan Jaakko Timonen Kerälän pihapiiriin
vanhalla isäntä mopolla. Jaakkohan on tuttu minulle jo kansalaiskoulu
ajoilta vuosina -63, -64 Ruukilta. Voin tuon muiston tallettaa
tuleville sukupolville miten minuun iski ns. mopokuume. Jaskan
käymisellä on siihen niin merkittävä osuus. Jaakko antoi jopa isänsä
mopon koeajattavaksi minulle vähin suostutteluin.
Se oli elämäni ensimmäinen mopo kokemus, joka johti seuraavana päivänä
uuden mopon ostoon koneliike Matti Tampiolta Ämmänsaaresta.
Soliferi mopo, jossa oli tomos niminen moottori, miellytti minua niin
paljon kovasti, että kaupat tehtiin osamaksu sopimuksella 150 mk:n
käsirahalla, loput kuukausittain lyhentäen koko summasta.
Kaikille ei mopon ostoni ollut mieleistä. 07.09.1964 maanantai
iltasella se kuitenkin oli totta kohdallani. Ei ollut yksien asia
lähteä liikkeelle silloin kun itse mieli tekee. Näin minäkin toteutin
itseäni tuolloin. Riihi Toivokin ajoi isolla Jaavalla 250 cm³, iso kun
mikäkin noin pienelle tuppanalle ja vielä merkittävälle kaljan
kittaajalle.
Eiköhän tuo samainen mieshenkilö ollut mennyt laulamaan sos. huoltoon
jo seuraavana päivänä, näin vanha mies lähti kadehtimaan omalla
työpanoksellaan hankkimaani kulkupeliä. Kaikista aamuista ei voinut
olla varma milloin tuo pieni jässikkä on edes ajokuntoinen, ja vaikka
menisi se päivä multakin rokuliin, sitä kun en missään tapauksessa
halunnut missään tapauksessa. Siitä päivästä lähtien tämä poika
ajelikin omalla työllään hankitulla mopolla. Se oli uusi askel
parempaan huomista, näin laskin.
Olin jo moponi ostanut, kun Toivon toimesta myönnettiin suostumus
moponi ostolle, mutta kai vain Toivon lepyttämiseksi. Voi sitä
miestäkin, on niin pienestä kademielinen jos toinen jotakin saa
hankittua omalla hankkeella, suorastaan kainuulaista kateutta sen jo
olla pitää.
Tavallinen maalaistalon arki meni menojaan, syksystä oltiin päästynä
alkutalvelle. Oli satanut jo ensilumenkin ja edelleen kulkeminen jatkui
tuolla järven takana, jossa oli niin mieluinen työpaikka ettei siitä
mihinkään enää osannut eikä edes kuvitellut lähtevänsä.
Se kun näytti niin vakavaraiselta ja niihin oloihin nähden koko
Suomussalmella pitkäaikaiseksi työnantajaksi.
Välillä kesät työllistäen lähes sata tai jopa ylikin työmiestä tai
naista yhdellä tuurilla. Eivät haitanneet idän ikuiset syyssateet
ulkosalla värjöttelevää kesken kasvuista ja talvelle lähtenyttä poikaa
omassa työssään kuorimon lajittelupöydällä. Sinne sopivat niin hyvät
kuin huonotkin ihmiset joka arki päivä.
Kuorimon puolella oli siirryttynä hiljattain katoksen alle, ne
onnelliset olivat kuorimokoneen käyttäjä Erkki Seppänen ja saksi Kalle
Heikkinen. Taivas alla oli edelleen muu kuorimon väki, me lajittelijat
kaikkein tuulisimmassa paikassa. Aina sopi jos minkälainen puhuri  ja
ilmansuunnatkin olivat kaikkiin suuntiin yhtä avoimet. Joka kelillä
noustiin ylös omaa työtämme tekemään, kun sen nyt oli kerta saanut jo
näinkin monta kuukautta pidettyä työmaanaan.
Voihan tuosta vähän pitempäänkin viihtyä tarinoimassa. Yhteishenki
työpaikalla oli säilynyt jota kuin melkoisen hyvänä, ei sen puoleen
ollut mitään valittamista.
Ensimmäinen asuttu talvi alkaa kääntyä kevättä kohti ja me siinä
mukana menemme joka uusi päivä eteenpäin. Työtä on tehtynä edelleen
kuutena päivänä viikossa sahalla, lauantai on edelleenkin ollut
työpäivä.
Vapaa-ajat, mopoiluni on vienyt melkein kaiken ajastani, mitä tulee
elokuvissa käynteihin työväentalolla kun sattui joskus hyvä lännenfilmi
menemään. Elokuvat saivat hyvän kannattajansa, kävin kovin mielelläni
elokuvissa. Tanssit eivät sen sijaan kovin vetäneet puoleensa vielä
silloin vaan huomattavasti paljon myöhemmin. Heikin kanssa käytiin
kyllä joskus verkolla Kylmänlahden puolella ja Pesiönjärvellä pilkillä
tuli käytyä aivan muutamia kertoja.
Kerälässä alkaa ilmapiiriin tulla vähitellen mustia pilviä kun elämme
kesäkuun alkupuolta 1965. Heikki on ollut sitä mieltä kunnassa
käydessään, että eivät pidä minua tämän kauemmin tällä kertaa. Vaikka
maksu olisi kuinka suurempi, niin joutuisin etsimään jo heti uutta
kämppää asunnokseni lähitulevaisuudessa. Olin edelleen kuntaan sitä
mieltä, että he hoitaisivat minun elantoni ja vuokratakuut Kerälään
päin.
Valitettavasti minua ei enää katsottuna alaikäiseksikään koska olin jo
vuoden päivät selviytynyt vieraan työstä ilman sen kummempia
hankaluuksia.
Tuo liiallinen holhous oli mielestäni vain pahasta ja tulee vain ns.
mielipide eroja asioita määräilemään.
Kerälän Heikki ei aikanaan saanut omaa Esko poikaakaan vappumarssille
yli puhuttua ja niin kävi myös minunkin kohdalla tuona vappuna. Vielä
tänäkään päivänä eivät punaiset lippukulkueet ole häikäisseet niin
paljoa, että olisivat saaneet multa mitään sympatiaa puolelleen.
Veljeni Pentin Heikki kyllä sai houkuteltua ja siitä lähtien on Pentti
Ilmari Seppänen muistanut olla työväenvappua marssimassa, viimeiset
marssit lähinnä kolmenkymmenen vuoden ajalta Helsingissä.
Minä katson parhaimmaksi jäädä sivuun ja hyvin kauas, ettei vain aate
tarttuisi minunkin vaate kappaleeseen ja sen myötä vie koko miehen
mennessään punaisen politiikan pauloihin.
Heikki kun ei oikein sulattanut toisenlaista mielipidettä omassa
kodissaan, voi olla seurausta siitä, että kortteerimies on hyvä ja
lähtee vähin äänin parempaa maailmaa itselleen tien päältä katsomaan.
Tämä valkeni minullekin pikkuhiljaa, josta olen vasta nyt valmis
julkikertomaan kun Kerälän Heikki Heikkinen on poistunut
muonavahvuudesta vuoden 1997 alkupuolella.
Rauha hänen sielunsa myös periköön, me maan ja taivaan välillä emme
tiedä koittiko kommunisti Heikille iänikuinen elämä tuolla rajan
toisella puolella nyt ollessaan.
Kainuun Sanoman minä halusin tilata tuohon kommunistipesään, että
olisi jotakin mihin vertailla. Ei se oikein sopinut, siitä oli palaute
torjuva Heikin taholta.

Miettisen Kaukosta alkoi uusi kuume, nimittäin kevytmoottoripyörä
villitys. Kauko ajeli kirkolta käsin töissä sahalla
pienoismoottoripyörällä, se kuului olevan melko ärhäkkä kiihtymään
lyhyellä varoitusajalla.
Kaasukahvasta kun vähän narautti, niin mopopojat jäi kuin pölyyn
seisomaan ja nielemään ohi mennen Suzukin vain vilahti ja saman tien
oltiin päästy ohi mopoilijoista. Kuumeen tartunnan toi minulle tuohon
lähelle ensimmäisenä Alatalon Jorma, Jaakko vainajan poika.
Timosen Jaakolla oli jo oma punainen Suzukinsa ja Jorma laittoi
samanlaisen kuin minkä oli nähnyt Timosen Jaakolla. Suorastaan
virtaviivainen siro ulkonäkö toi pyörään ilmettä aivan toisella
tavalla.
Kulovalkean lailla oli nyt tuttavapiirissä paljon Suzuki
pienoismoottoripyöriä. Milloinkahan minulla on myös sellainen
takamukseni alla, se on kait vain ajan kysymys. Rahaa on tullut
säästettyä tuohon tarkoitukseen jo niinkin paljon, että pyörä lähti
matkaan jo 1.100 markkaa oli tuohon aikaan tiliä käyttävälle
pienipalkkaiselle hyvä säästöraha.
Mopo meni vaihtokaupassa ja tilalle uusi kromit kiiltäen mustan
värinen Suzuki kevytmoottoripyörä 17.07.1965.
Säästöjä ei tullut tämän jälkeen, menot olivat niin suuria tuosta
uudesta tulokkaasta, että sai jo hyvästellä uusia säästöjä. Ne eivät
olleet millään tapaa mahdollisia tuon jälkeen, kaikki meni ja eikä aina
piisannutkaan.
Meistä tuli lähes jokailtainen näky Ämmänsaaren silloiseen
liikennevirtoihin, huoltoasemat olivat hyvillään kun joku meistä oli
aina tulossa tankille. Kauko Miettisen esimerkki oli saanut niin suurta
kannatusta aikaan, että kone Matti joutui välillä myymään ei ole ei saa
enää ollenkaan tälle kesälle. Niin oli hyvä tuo Suzuki poikien
mielestä.
Kevytmoottoripyörien kuljettajilta vaadittiin ns. kuulustelukortti,
jonka sai siihen aikaan vielä hakea Kajaanista. Ei takuulla ollut
helppo saalis tuo ns. T-kortti minun hankkia.
Lukuhaluista se oli niin pitkälti kiinni, joita minulla ei taatusti
ollut. Niin joutui korttia hakemaan monet kerrat ja pienellä pluffilla
se tärppäsi kuin vahingossa.
Kerälässä alkoi olla jo mitta  täynnä minun suhteen, oli lähdön hetki
koittanut ja osoitteenkin neuvoivat mistä tulee hakea seuraavaa
kortteeria itselleen. Syyspuoleen tuo paremmin ajoittuu meno
Pihlajaan.
Pihlaja onkin lähempänä minun oikeata kotia, noin kahden kilometrin
etäisyydellä, sinne minä myös mielelläni olin menossa. Kulut kyllä oli
Kerälän ajoista jo niin maksettuna hyvin, että en tiedä onko
maksuvalmiutta.
Täysi ylöspito maksoi 100 mk kuukaudessa ja päivällä työmaalla joka
päivä 2,30 mk aterian hinta. Tuntipalkka työssäni oli jo kohonnut 2,40
markkaan  tunnissa, siis 30 penniä reilussa vuodessa oli taksat
päässeet nousemaan, hyvä niin kuin mikä.
Pihlajassa ei ollut nuoria ihmisiä laisinkaan niin kuin oli Kerälässä
kaksi poikaa, Esko ja Usko. Eino ja Vappu olivat lapseton pariskunta,
ja niin myös aina olettikin ja myös tulevat olemaankin. Nyt ollaan
aivan erilaisissa oloissa kuin aikaisemmin oli oltuna, mutta
minkälaisissa, selviää se sitten aikanaan lukijallekin kun vain jaksaa
olla kärsivällisesti mukana alusta loppuun mielenkiintoisissa henkilö-
ja ympäristökuvauksissa, joita riittää tällä erää yllin kyllin
kerrottavaksi kelle kylänmiehelle hyväänsä.
Olemme nyt aivan uudessa, tai mieluummin sanoisin lähes steriili
ympäristössä. Luonnonrauhan rikkoo vain äkkinäisen Suzukin kimeän
oloinen vongunta.
Joka arkipäivä lähdettiin myös seitsemäksi työpaikalle sahalle
Pihlajasta. Talon väki meni tuolloin navettaan töilleen, heillä kun oli
vielä jokunen lehmä lypsyssä. Oli  tuo suuri muutos, vaihtoehdolle asua
jossain on kuitenkin lähes pakko. Kauanko esim. sinä voisit olla
umpiossa, jossa sävelradio ei soisi ikikuuna päivänä.
Vallitsisi hartaus aamusta ja päivästä iltahartauksiin saakka. Lähes
joka ikinen päivä samaa rataa pitää tulla toimeen kun on pitkään
tultuna olemaan harras uskossaan ja hyväksi havaittuna tuossa Pihlajan
talossa.
Mitäpä minä olen muita arvostelemaan, jokainen tulkoon autuaaksi
omassa uskossaan, omakohtainen usko olkoon kunkin yksityisasia.
Rippikoulun läpikäynyt saa aikanaan virallisen vihkimisen kirkon
taholta ja aivan seurakunnan läsnäollessa kirkossa.
Syksy -64 ei antanut oikein myöten mennä rippikouluun Suomussalmen
kirkolle. En suoraan sanoen viitsinyt työnjohtajalta kysyä vapaata
pariksi viikkoa rippikoulun käyntiä varten.
Nyt kun olemme ajassa jo seuraavassa syksyssä tilanne antaa paremmat
mahdollisuudet pieneen koulunkäyntiin. Saahan siitä kuitenkin kunnon
kristillisen naimaluvan loppuiäksi. Koulun alkamisajaksi oli sovittuna
25.10.1965. Suomussalmen kirkko oli se itse koulutuspaikka, niin myös
tapahtui. Poika oli nyt sitten rippikoulussa muitten lähes ikäistensä
seurassa, vaikka edellinen syksy meni aloittamisessa ohi suun.
Ajankohta oli siis sopiva sillä kertaa käydä koulu pois, joka on yksi
merkki elämän kehityksen kulussa. Nuoresta on tulossa pikkuhiljaa lähes
aikuinen mies joka vastaa jo lähes kaikesta.
Viimeiset lapsilisät on jo aikaa sitten olleet maksussa minullekin,
joten ei auttanut kuin hakea toimeentuloavustusta paikallisesta
sosiaalivirastosta. Ajallisesti ensimmäinen kesälomani elämässäni tuli
vietettyä 10.09.-24.9.-65. Ensimmäinen loma, aina vain ensimmäinen loma
ja kun siitä saa vielä lähes täyden palkan, niin mikä sitä on lomaa
pitää.
Matkoilla olin sukuloimassa Oulussa, Kajaanissa, Kontiomäellä ja
lopuksi Hiltusenvaarassa äidin luona.
Siinä me sitten istuttiin, kirkkoherramme Lauri Säipän kerjäämässä
isossa kirkko ja seurakuntamme pyhätössä hiiren hiljaa ja melkoisen
arkoina, melkein useampi oli lähes tuppisuuna.
Rovastin maine kurinpitäjänä oli siis tavoittanut myös meidätkin,
joten paras oli olla niin kuin "hiljaa  hyvää tulee" tyyliin
kirkonpenkillä. Ainahan sitä on tuostakin ajasta jotain jäänyt mieleen,
kuten aivan alussa kun oli nimenhuuto kyläkunnittain. Mistä kylästä
laaja Suomussalmen seurakunta kukin onkaan ja pian jäi yksi porukka
ilman mitään kylämääritelmää.
Arvaas kun Ämmänsaaren puolen pojat eivät tienneet sitä, että olisivat
vanhakirkon kyläläisiä samalla tavoin. Ämmänsaari on edelleenkin osa
Suomussalmen kirkonkylää, että tämä tiedoksi.
Rippikoulussa siis oltiin. Minäkin kuljin kortteeripaikasta Pihlajasta
Suzukilla joka aamuksi kirkkoon oppia saamaan. Yksi epäkohta siinä oli
melkoinen.
Olin opiskellut kuitenkin koko pitkän päivän, eikä kukaan tarjonnut
ensimmäistäkään lämmintä ateriaa tuona aikana, opiskelupaikan puolesta
sait olla omin eväin koko pitkän päivän tai nälkää nähden.
Kovin oli kirkko köyhä jo silloin, kun ei edes sen vertaa omia
jäseniään ottanut huomioon.
Ravinnotta koko pitkä päivä kirkonpenkillä hiljaa istuen, kuuntelet
hyvin syöneen pastorin, kirkkoherran tai kanttorin juttuja kuinka
pyhähenki on niin voimakasta ravintoa, ettei tarvitse välillä edes
suurusta suuhunsa laittaa.
Kortteeripaikan aamupala ei ollut kovin ravintorikasta.
Suomussalmen sosiaalihuolto oli myös kitsas jakamaan yhteisiä varojaan
rippikoulua käyvälle nuorelle miehelle, viisi kymppiä sai riittää koko
koulun ajaksi. Näin ne olivat jo silloin laskelmoineet. Jossa oli se
itara kuin vituntäi tai sitten satiainen, niin mitään ei juuri
herukkaan toisen parhaaksi.
Seppäsen kauppa tuossa lähellä pienen matkan takana sai monta kertaa
nälkäisiä suita vieraakseen.
Mahan täytteeksi yleensä ostimme joko Berliinin tai vaihtoehtoisesti
sipuli teemakkaraa sekä limua jälkeen juotavaksi. Hengissä pysyttiin
silläkin lailla, vaikka oli tuo kovin nöyryyttävää pitää nuoren miehen
alkuja nälässä koko pitkä päivä kirkon taholta.
Rahaa oli juuri niin nuukasti, että pääsi juuri ja juuri matkansa
kustantamaan kirkolle ja sieltä takaisin kortteeriin.
Rippikoulua käytiin myös toisellakin tavalla kun papin puheet eivät
perin juuri antaneet leveämpää huomista kouluansa käyvälle nuorelle.
Joukossamme oli sitten myös metsästysviettinsä saaneita rippilapsia,
jotka katsoivat paremmaksi ottaa aamulla pyssyn selkään ja mennä
elantonsa sieltä hankkimaan.
Rovasti Säippä kun ei tykännyt ei sitten alkuunkaan, että hänen
tahtoaan ei kuunnella vaan vastustetaan tälläkin tavalla. Hän teki niin
kuin itse halusi.
Kirkon ja rovastin kanta oli, että pojat saavat jäädä pois
koulutuksesta jos niin on parempi.
Kirkkoherra erotti kyseiset pyssymiehet silloin rippikoulusta ja pojat
saivat sitten mennä metsään vaikka joka ilta ja aamu, niin kuin itse
parhaaksi näkevät. Niin lyhyeen loppui niiltä pojilta rippikoulu
silloin 1965 syksyllä.
Yksi asia tuosta ajasta vielä tähän on paikallaan. Meistä oli jo
jossain vaiheessa tullut myös musiikin kuluttajia vaikka
kortteeripaikka ei sitä suvainnut, ei sitten laisinkaan.
Tultiin vaan näppäämään radiokin kiinni ja tässä taloudessa ei
rammarit soineet, niin ei kyllä soineetkaan koko aikana.
Virsiä veisata vollotettiin kun niikseen sattui ja tuli sellaisia
vieraita. Kerälässä kyllä oli siinä suhteessa hyvä paikka, että sai
radion pistää auki milloin itse lystäsi, vaikka keskellä yötä. Kammilla
veivattava rammari oli minun mieleen, siitä irtosi vielä melko
laadukasta vanhaa tanssimusiikkia, kuten A. Aimo oli yksi suosikeistani
sekä rengasmatka Helsingissä 1-2, kumpikin puoli kuunneltuna.
Pysyttelemme edelleen Vanhankylän puolella rippikoulu muistoissa.
Kalevan matkustajakoti oli silloin yksi paikka missä pidimme majaa aina
silloin tällöin kun koululta aika antoi myöten.
Livahdettiin sitä välitunnin aikana aika ajoin Kanto baariin
soittamaan Juha Watt Vainion esittämää Sellainen oli Viipuri-
musiikkikappaletta. Myös Säkkijärven polkka oli suosiossamme silloin
Viljo Vesterisen repäistyä sen niin hyvin, että pois oksat ja
männynkävyt malliin ja tyyliin, siis muille malliksi.
Musiikkiin meni monet vähäiset markat kun sitä kuunneltiin
levyautomaatista. Pajatson peluu vei meidät myös mennessään, siitä myös
valokuva kertoo, Olavi Säkkinen oli siinä vasemmalla, oikealla Mylly
Veikko Keränen ja Raimo Moilanen kirkolta. He olivat silloin kovia
pajatson pelipoikia.
Menemme ajassa taas pikkuisen eteenpäin kerrallaan, kulkien niitä
mutkaisia matkoja kirjoittajan matkassa.
Tässä vaiheessa rippikoulun syysosuutta on käytynä vajaa pari viikkoa.
Jumalan sanaa on niin paljon, että on mistä jakaa jopa toisillekin jos
kuulijoita olisi ollut silloin paikalla heti tuoreeltaan.
Tavallinen arkirutiini on siis alkamassa entisellä työpaikalla
Suomussalmen Puu Oy:llä. Päivä vaan menee, ilta saapuu aina uudelleen
ja taas kadotakseen maille tuntemattomiin, merten ja horisonttien
näkymättömiin vajoten aina yön seuraksi ja nousten meille uuden aamun
arjessa valaisemaan harmaata pilvistä arkea. Päivät ovat ruvenneet
käymään yhä lyhyemmiksi, pilviä on enemmän kuin edellisenä aamuna ja
päivänä näillä rannoilla.
Tuolla sahalla on sellainen kone,  joka oli jo kiehtonut minua kovin
kauan, varsinkin sadepäivinä ja kovilla pakkasilla, mutta ei silloin
kun on kesähelteet. Koneenhytissä kun näytti konemiehillä olevan
hikiset paikat pelkästään hytissä olemisesta.
Tuota sain alkukesällä kokeilla vähän sahanpuru kasassa sahan takana.
Ensikokemus tuosta lastauskoneesta oli perin kielteinen ja
opettavainen. Ei olisi pitänyt aivan ummikkona mennä tuohon koskemaan,
se kun näytti olevan perin erikoisosaamista vaativa vekotin.
Jo koneen ajaminen säilytystallista vaati osaamista ettei olisi
ovenpieliä vienyt mennessään karmeineen. Entä tuo kapea portti tuossa
sahalle mennessä, kuinka se aina jännitti, mitenkähän nyt tällä kertaa
sattuu sopimaan noin ahtaasta portista.
Sai siinä olla monet kerrat kieli keskellä suuta, ettei mitään
vahinkoa vain pääsisi syntymään. Mitään lupaa minulla ei ollut keltään,
vaan minä halusin oppia itsenäisesti tuon koneen käsittelyn.
Ensimmäinen käsittelyni sahan takana sahanpuru kasassa oli se, että
jäin koneen runkoa myöten kiinni niin paljon, ettei se lähtenyt siitä
omilla konsteilla vaan maanantai aamuna sai koneen pelastaa
ammattimies, koneen vakituinen kuljettaja Urho Kyllönen jonka tunsi
paremmin lempinimensä kautta kyrpä Kyllösenä, edesmennyt jo. En vain
antanut periksi, halu oli vakaa oppia tuolla koneella työskentelemään
vaativissakin oloissa, kuten lastaus kiitolinjaa haketta ja nopeaan
tahtiin.
Aikaa myöten opin tuon koneen niksit niin hyvin, ettei kukaan toinen
kyennyt niin nopeasti lastaamaan täysperävaunurekkaa. Sain siitä niin
paljon kehuja kiitolinja kuskeilta, että olivat jopa vailla lähes joka
yöksi vaatimassa lastaamaan kuormaa heille, sinulta kun se käy niin
joutuin. Noista syistä minusta melkein tuli parakilla majaansa pitävä
sahatyöläinen. Ei nukuttuna valkean lakanan välissä, eivät olleet kovin
hääppöiset muutkaan petivaatteet makauksissa.
Pihkan ja kirvelevän tupakan seinistä ja kaikista vaatteista oli
päällimmäisenä, se jäi mieleen kämppämajoituksesta. Kyllä viereisessä
huoneessa kävi myös täysin sikojakin viikonloppuisin, paskat housuissa
ja naama viinan kyllästämänä.
Itse opin koneen kuljettamisen, siitä on monenlaista seurausta kuten
monet matkat niin suureen kaupunkiin kuin Ouluun.
Oli siinä isonpuoleinen menopeli tuo Erkki Moilasen omistama
pitkänokka Vanaja.
Ennen kaikkea minua kiehtoi kauas kuuluva ja kantava ääni, varsinkin
kun se oli lähdössä yöllä, täydessä lastissa kohti Oulua.
Se oli erikoinen kokemus aina uudelleen. Mikähän siinä Vanajassa sai
liikkeelle sellaiset borbooli äänet joita jälkeenkin päin muistelee
omissa muisteloissaan haikein mielin.
Nyt ja elävänä tulee mieliin kun vähän pysähtyy päiväkirja
merkintöihin selailemaan tuokiokuvia ajoilta kun mentiin Ouluun ja
tultiin takaisin.
Lähtekäämme eräälle matkalle Ouluun Nuottasaaren tehtaille, joka
vastaanotti Suopuun kaiken tuottaman hakkeen. Komia keula sieltä
työntäytyikin, komea urahtelut säestävät Vanajan tuloa sahan konttorin
pihapiiriin.
Minä arvasin, että nyt sitä taas mentäisiin Ouluun haketta viemään.
Olipa siihen aikaan helppo suhtautua myönteisesti tuohon lähtemiseen,
kun pääsi kerran lähtemään noinkin helposti.
Toista se oli silloin kun ei vielä ollut puhettakaan siitä, että olisi
ollut mitään menemisen mahdollisuutta.
Tilanne oli nyt korjaantunut niin paljon, että mentiin niin monesti
kuin mieli teki lähtemiseen. Ylös ja ulos hakemaan lastauskonetta
konetallista, joka oli tuossa vähän matkan päässä, lähes pihapiirissä.
Peräkanaa siinä mentiin jo kohti sahan suuntaan sahan takapuolelle,
jossa meitä odotti tuore hakekasa. Sahan kuljetin oli juuri
päivävuorossa kuljettanut haketta sahan ulkopuolelle.
Seppänen on nimeni, ja aion juuri ruveta lastausurakkaan, 63 kuutiota
tuoretta tavaraa on aikomukseni heittää kiitolinjan korkeiden laitojen
sisäpuolelle ja niin nopeaan kuin suinkin vain mahdollista. Kätevästi
käy lastaustyöni, kuin vanhalta oppineelta.
Voin vain vannoa, että olisi kukaan sen joutuisampi kuin minä tuossa
lastaustilanteessa tuolla vanhanaikaisella Fordson Majorilla,  jossa
oli jo  hydraali toiminen kääntö ja palautus kauhalle.
Ei siis mikään vanha lousku enää toiminta periaatteella. Eipä mennyt
kuin yksi kullinluikaus aikaa kun olimme valmiit lähtemään Nuottasaaren
tehtaita päin lastiamme purkamaan ja takaisin lastaamaan.
Menoksi vain ja tie rupesi vilisemään silmissä yhä vinhempaa vauhtia
vaikka raskas kuorma sitä jonkin verran jarrutti. Mutta kun oli puhtia
nokkapellin alla, niin se mennä örnäsi se melkoista vauhtia tasaisella
ja pitkillä suorilla.
Alamäet laskettiin Puolangan puolella täysillä ja vapaalla
pykälästään. Vauhti oli myös sen mukaista kun kuorma oli päällä, 130
km/h tai 140 km/h, jotain siinä maita oli lasissa välillä nopeuksia.
Koppa ja kiiltävänappisilla olisi ollut herkkupaikka pysäyttää tuokin
vauhtihirmu, meni se niin rullaamalla kuin tyhjää vain halkaisten myös
ilmavirtoja.
Mennä lojoteltiin myötämäkiä hurjilla nopeuksilla, mutta tulee se
vielä vastainenkin eteenpäin josta ei sitten enää selvitäkään yhtä
railakkaasti ylös. Pitkä ja uuvuttava nousujohteinen kilometrin
mittainen koetaan jo kohta kun olemme sivuuttaneet pitäjien rajapyykit
ja olemme silloin jo Puolangan puolella menossa.
Saa siinä sommanpyörittäjä eräänkin kerran polkaista kytkinpoljinta ja
vaihdekepistä kepittää pienempää pykälää silmään.
Kaikkein tiukin tilanne koittaa silloin kun ollaan pienen perän
puolella vaihdelaatikossa ja alkaa melkein kysyä kaikkein pienintä
pykälää vaihdelaatikkoon survaistavaksi. Ei nyt sentään ihan niin
hilkulla oltuna, vaikka niin joskus tuntui matelemiselta matkan teko
Ouluun raskaan hakekuorman kanssa.
Puolangan jälkeen alkoivat matkan mutkaisimmat vaiheet ja niin kapeat
kuin ennen vanhaan reiluimmat kinttutiet olivat leveydeltään, sellaista
tietä oli vain edessä päin tarjolla.
Pitää ottaa huomioon koko ajan, ettemme ole liikkeellä millään
pienellä nuppi Betterillä, vaan tietä paljon tilaa vievällä isolla
Vanajalla jonka kokonaispituus oli jo silloin sallitut 23 metriä
peräkärryn kanssa mittaan otettuna.
Voitte vain kuvitella kinttutiellä tuon kokoisen ja näköisen
ilmestyksen, joka silloisissa oloissa oli Suomen yleisillä teillä
suurimpia kuljetustehtävissä kulkevia yhdistelmäkalustoa.
Kohta häämöttävät tuolla edessäpäin Utajärven kirkonkylän valot neon
valoineen. Ollaan vielä noin kuudenkymmenen kilometrin päässä
määränpäätä Oulua. Kahvikupponen tai lenkin pätkä meillä oli tapana
ottaa suuhumme pieneksi välipalaksi.
Huoltoasema oli niitä harvoja matkanvarrella olevia asemia jota
pidettiin läpi yön auki ohi ajaville. Monena yönä poikettiin tuolle
pienelle huoltamolle jotakin suuhun laittamaan.
Jäi siis hyvin mieleen paikka jossa meidät otettiin hyvin vastaan eikä
meinattu. Kun mies ja kulkupeli oli tankattu, niin kaikki oli silloin
hyvin ja matka sai jatkua entiseen malliin kohti määränpäätä, hyvien
hajujen kaupunkia.
Rahaansa se siellä vain joskus haiskahti hyvälle, toihan se leivän
niin monelle Oulun kaupunkilaiselle, ja tätä kautta se antoi meille
Suomussalmelaisillekin pienen siivun, kuten tässäkin tapauksessa voimme
todella todeta.
Päivärinteen keuhkotautiparantola näkyy jo tuolla mäen päällä ja
ensimmäiset tuoksut tunkeutuvat Vanajan hyttiin asti.
Erittäin epämiellyttävä kokemus oli tuo Oulun kaupunki.
Kuka järki ihminen voi mennä paikkaan jossa haisee yöllä sekä
päivällä, tulee helposti kysyttyä itseltään.
Ei se sillä ole mikään hyvä jos vain käyt Oulussa pikaiseltaan. Auta
ja varjele minua joutumasta tuohon kaupunkiin asumaan koko elämäni
ajaksi asti.
Kyllä siinä vähemmästäkin huumorintaju menisi miekkoselta. Me olemme
vain käymäseltään paikan päällä, puramme lastimme ja lähdemme yleensä
pois lähes välittömästi.
Aina tietysti saamme hyvällä tuurilla jonkunlaisen paluu kuorman
vietäväksi kotikulmille saakka. Nyt ei asian laita ole niin.
Wetteri on tässä kyllä syytä mainita, eihän sitä voi millään sivuuttaa
kun kerta olemme vielä Oulussa ja vasta pois lähtöä tekemässä ja uutta
samanlaista lastia hakemaan lähdössä.
Wetteri oli jo silloin monipuolinen huoltamoalan yrittäjä kun elettiin
noin puoliväliä kuusikymmentä lukua. Huoltamo oli myös yöasiakkaansa
huomioonottava yritys. Menit milloin menit, niin palvelua löytyi mihin
vuorokauden aikaan hyväänsä. Se oli silloin loistavasti oivallettu
palvelumuoto.
Hyvillä mielin jätämme nyt Oulun haisemaan niille jotka hajusta
hyötyvät enemmän kuin me Suomussalmelaiset. Ensin ajamme kaupungin
halki ja Tuiransiltojen halki ja kohta kohtaamme Kiimingin
nukkumislähiön tienvarrella.
Kohta ne tuikkivat valot kun olemme paikkakunnalla jota ennen vanhaan
sanottiin aivan hassusti kuin että nyt olisimme jossain Kurealuksessa.
Vähät nimihirviöstä kunhan vain tiedämme missä olemme ja kun on taas
pieni tauko paikallaan, niin olkoon menneeksi koko nimihirviökin siinä
sivussa.
Matkallahan tässä vain ollaan taas jälleen kotiamme kohti. Pudasjärvi
on minun kielelläni paras nimivaihtoehto, aiemmin esittämääni
hirviönimeen Kurealus.
Sata kilometriä on vielä edessäpäinkin kun on ollut jo Oulustakin
lähtiessämme. Olemme kääntyneet pois Oulu - Kuusamo tieltä ja olemme
valinneet tien joka tienviitan mukaan johtaisi aina Kajaaniin saakka.
Iso mies rupeaa pikkuhiljaa tekemään pientä uupumista ja sanoo minun
hämmästykseksi; se on nyt sinun vuoro jo ajella.
Ehdotus oli niin innostava ensi alkuun kun totesin millä opilla tämän
saisi ensin liikenteeseen ja tietä myös kulkemaan. Sai siinä monet
kerrat yrittää, että löytyi oikeat vaihteet ja sen myötä sai ison auton
rullaamaan tienpäälle silloin pojanfloppina, jolla ei ollut minkään
valtakunnan kokemusta rekka-auton ajamisesta valtatiellä.
Olisipa nyt vaikka tullut virkavalta apuansa antamaan ajamisen
muodossa kun varsinainen kuski teki unten maille menoaan ja pistää
melkein mopokortin omaavan poikosen ison ratin taakse kuljettajaksi.
Kyllä oli orpo tunne koko ajan. Mitenkähän kaikki tulee
päättymäänkään, oli sellainen tunne koko ajan joka puolella kehoani.
Suoran päästä alkaa pilkottaa keltaisen auton väriä ja hetkessä se on
jo melkein ohitustilanteessa.
Silloin rattini kuin epähuomiossa siirtyy kuin itsestään liian paljon
oikealle. Olen tuijottanut ehkä edessäpäin tulevaa liian kauan aikaa ja
sen myötä olemme vähää vaille menossa liian tien reunalle, jossa on
pehmoinen lähes lentohiekan tapainen pölyhiekka.
Ohitus sujui aivan normaali tavalla ja tuohon aikaan isojen autojen
kuskit tervehtivät kättä nostamalla toisilleen, niin nytkin tapahtui.
Mahtoivat siinä vastaan tullut postiauton kuljettaja jo hieraista
muutaman kerran silmiään ja todeta näkemänsä.
Pääsemme perille ja kaikki on päällisin puolin hyvin. Uusi reissu,
lastaus ja lähtö on vielä edessämme. Reitti on sama mitä edellä
kerrotussa jutussakin ilmeni vain sillä erotuksella, että kuski vain
vaihtui toiseen, levänneeseen ja ajokuntoiseen ettei tarvitse apumiehen
apua antaa jos ei auto kulje eteenpäin.
Kiitolinja reissuja tehtiin niin monta keikkaa yhteen kyytiin, että
minäkin olin mukana jopa kolmella perä jälkeen tehdyllä käynnillä
Oulussa.
Kaikkein pisin matka osui kohdalleni, kun Oulun jälkeen lähettiin
samalta reissulta Vaasaan sokeritehtaalle. Olisi siinä saanut suunsa
makeaksi, jos kaikki se sokeri määrä olisi tullut minulle syötäväksi.
Olin muuten perso jo lapsena sokerille.
Vaasaan on niin pitkä matka että paras oli ottaa pienet nokkaunet,
että olisi sitten päiväsaikaan levänneen näköinen ja jotakin näkisi
menomatkalla Suomussalmelle mentäessä. Oltiin liikkeellä aivan
alkuviikosta maanantaina ja aamu sumu oli niin tiheä Vaasan kaupungin
yllä, ettei silloin paljon kaupungista ollut nähtävillä. Sumu esti tai
pilasi kaupungin katselu aikeet sillä matkalla.
Sokeria saimme niin paljon kuin koko kiitolinja Vanajan sisälle
saatiin mahtumaan ovien mennessä kunnolla kiinni, etteivät sokerit
olisi tippuneet pitkin tienvarsia menomatkalla.
Paluumatka kommelluksia oli se että ajoimme Evijärven tienhaarassa
aivan päin ilman suunta vaistoa. Rupesi siinä kyllä risomaan niin
paljon tienhaara kyltit, että pysäytettiin auto keskelle tiehaaraa ja
väänsin minä suutus mielialan vallitessa viitan osoittamaan päin
vittua, tai perseeseen meneväksi, otti niin kovin päähän niin pitkä
harhaan ajaminen.
Kartta meillä kyllä oli, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, kun
harhaan ajamisenne sattuisi omalle kohdallenne.
Vihon viimein iltasella olimme pitkän matkan rasitusten jälkeen
perillä Ämmänsaari nimisessä kylässä. Olin silloin yötä Siikarannassa
Erkki Moilasen kotona. Heino Moilanen oli jäänyt jo kotia Ämmänsaareen.
Heino vainaja toimi matkan aikana apukuskina Erkin muuten hoitaessa
pääkuljettamisen Vaasan reissulla.
Sahan ja kuorimon vaikutus on vienyt koko minun elämän mukanaan niin
paljon, ettei ennätä käymään paljon koko kortteeri paikalla muuta kuin
enää kääntymässä ja sitten menoksi taas minne milloinkin.
Parakilla tuli oltua oikein paljonkin. Oli hyvää ruokaa päivällä ja
iltasella, eikä tarvinnut mennä nukkumaan nälkäisenä.
Pihlajassa oli talonemäntä pistänyt, kupin nurinpäin minun kohdalleni,
joka oli kertovinaan ettei ollut enää tervetullut tuohon pitkälle
pirtin pöydälle yhdessä aterioimaan talon väen kanssa yhtä aikaa.
Kun talon väki oli navetalla, niin kyllä minä yritin pitää puoleni
että jotakin sain suuhuni laittaa. Oli paska homma, jos ei sovittua
lämmintä ruokaa enää saisi talosta.
Pihlajassa katsottiin minun olevan kunnan elätin kun saan apua myös
sieltä silloin, kun en ole missään työ hommissa sahalla ja eikä minulla
ole mitään muuta toimeentuloa kuin sosiaalihuollon antama perusturva
johon minulla oli kaikki oikeudet kun kaiken lisäksi olen vielä iältäni
alaikäinen ja orpo. Sahan parakilla oli myös seuraakin paremmin.
Iltaisin katsoimme televisiota pitkät illat. Oli ns. kolikolla
toimiva  tv, joka sai paljon kannatusta ja katsojia kaiket illat. Sitä
vaan riitti katsomista. Melkoinen ajanviete keksintö tuolla nurkassa,
kun lähes koko Suomen kansa tykkää töllöä töllötellä kaiket illat aivan
silmät ristiin asti.
Viikonloppuisin kiikussaan suomalainen on sidottuna kotikatsomoonsa
kotona.
Virikkeitä oli tullut solmittua jo pohjolan kirjeenvaihto välityksen
kautta. Postia rupesi tulemaan välillä niin paljon, että miten kerkiät
tuohon kaikkeen aikanaan vastaamaan ettei tulisi mitään sanomista
vastapuolelta.
Kirjeenvaihto, olihan sitä saatava kokeilla kun ei muuten ollut kykyä
ilmaista itseään vastakkaiselle sukupuolelle.
Kaksi kaukaa minusta nähden, oli kiinnostunut minusta
kirjeenvaihtokaverina. Lapin tyttö oli kaikkein aktiivisin kirjeystävä
kirjeenvaihto aikakautena jota kestikin vain muutamia vuosia.
Toinen ääripää oli sijainniltaan rannikko Suomesta. Turussa oli
silloin reipas tyttönen Liisa Salmivirta joka keksi hyvin pitkiä
kirjeitä, niin että siinä oli aina paljon luettavaa. Ilman
kirjeenvaihto ajatusta elämä olisi ollut kohta kovin tylsää ja
yksipuolista ja harmaata.
Ei enää riittäneet pitkät Oulun matkat tai elokuva illat sahan
parakilla. Tanssijalkaa ei vielä ollut päässyt pahemmin kutittelemaan
jotta sitä kautta olisi morsiamia tullut tavattua.
Elokuvat olivat niin tärkeä vapaa-ajan harjoitus muoto, että
kaukaisemmat elokuvissa käynti kokemat menivät aina Ouluun saakka.
Aivan päiväseltään tuli käytyä elokuvissa Oulussa ja illaksi takaisin
kortteeriin Pihlajaan.
"Pukki paratiisissa" oli leffan nimi silloin, siinä oli vähän
seksivoittoinen filmi ja se olikin kovin suosittu koko maassa silloin.
Johan tuota seksiäkin oli tarve nähdä omin silmin vaikka filmillä, kun
se ei vielä ollut henkilökohtaisissa kokemuksissa koittanut.
Kajaanin elokuvateatterit ovat tulleet kaikkein tutummaksi vuosien
varrella. Ennen kaikkea tuli käytyä John W filmejä katsomassa, niissä
kun oli niin paljon suoraa toimintaa, kuten kovat nyrkit ja reikärauta,
kuin kalpeanaamatkin intiaani-aiheisissa  elokuvissa.
Olihan sitä kyllä välillä tyydyttävä kotipuolenkin elokuva tarjontaan,
mitä työväentalolla milloinkin Materonpojat halusivat esittää.
Seuralaista ei missään vaiheessa ollut mukana leffoissa, tai ei kai
niin ollut väliksikään silloin vielä.
Yksi varma yritys oli kuitenkin Kajaanissa. Tapasin Kaarinan, se juttu
kuivui sitten mynkään, hänellä oli jo toinen ja häntä varjostettiin
elokuviin ja sieltä pois, matkustajakotiin saakka jossa minulla oli
yösija.
Maailman kuvani alkoi jo pikkuhiljaa muotoutumaan. On olemassa
muutakin elämän sisältöä kuin korpi kommunistisuus ja pikkumainen
ahdisteleva Herra Jeesus kun kanssamme oot jne.
Jos noissa ympyröissä olisin koko nuoruusaikani vietellyt, olisin
varmuudella aika nynny ja yksinkertainen paidan pitäjä tai maantien
tallaaja maailmalla. Eväät olisivat olleet kovin suppeat ja olisin
elämääni rakentanut tuulen vietäväksi. Kun rupeaa omaan nokkaan
tuulemaan, vasta sitten tietää miltä tämä kaikki maistuu jos ei ole
omakohtaisesti ollut hakemassa omaan elämäänsä sitä oikeaa koettavaa
elämänsisältöä ja sen tuomaa rikkautta elämän jokaiselle päivälle
kullekin erikseen. Alku näyttää vain alulta eikä siitä voi tehdä
kauaskantoisia tulevaisuuden suunnitelmia.
Suomussalmen Puu Oy antoi elämälleni melkoisen paljon, sitä ei voi
vähätellä missään elämän vaiheessa.
Työntekoon oppiminen, ja sen säännöllisyyteen sillä oli aika
huomattava merkitys. Jo nuoruusvuosina sen huomasi miten täällä on
matkaa matkattava.
Työn raskaus sahatyöläisenä ei ollut mitenkään mainittavan arvoinen,
koska raskaat miehiset työt opin huomattavasti aikaisemmin kotona.
Kotikasvatukseni ei hyväksynyt laiskanleipää, sen me kaikki lapset
opimme aivan lapsena ollessamme. Jos vähänkään jo kynnelle kykenit
johonkin tehtävään, niin se oli tehtävä.
Monta muistikuvaa on jäänyt rekisteriini kuinka me olimme ensin isän
ja äidin apuna ja kohta meille tehtiin selväksi, että käyt vaikka yksin
saavillisen vettä kaivosta talvella.
Matkaa kaivolle olikin melkoisesti, noin kolmesataa metriä, eikä
talvella ollut perin harvinaista vaikka kävimme talousvetemme järvestä
asti jonne matkaa kertyi lähes toinen mokoma lisää. Eikä aivan rannasta
vettä vielä saanutkaan, vaan piti mennä kauemmaksi selälle päin, joskus
jopa satakuntakin metriä ennekuin voi avannon avata veden saantia
varten.
Vedenhaku pelkästään yksin järveltä talvella huonossa uppokelissä, kun
vielä sattui se takkalakeli, niin teitpä melkoisen työn ennen kuin vesi
oli pirtissä käytössä.
Tuossa Eemelin kohdalla oli melkoinen taikapaikka veden hakijalle,
meni saavi monet kerrat nurin kuin taiottuna ja oli edessä uusi yritys
hakea vettä. Eivät olleet helppoja veden haku matkatkaan.
Halon tekeminen oli jo paljon mieluisampaa kuin vesireissu järveltä
asti. Halon hakkaaminen kävi kuin luomisentyö jo niin pienestä pitäen
kuin suinkin muistan. Alle kouluikäisenä se oli jo tuttua työtä, jopa
aamusta iltahämäriin saakka joskus. Työnteko oli niin mieleistä kuin
olla voi, varsinkin kun olimme saaneet honkapuuta valtionmetsistä.
Pölkkyjen pilkkominen ison pölkynpäälle oli niin rytmikästä kuin
tasatahtiin olisi suksilla mennyt eteenpäin.
Visakoivu ja kierokoivu olivat niin konstikasta saada halki, että
joskus vain tuli sellainen halko jo aisattuakin, puun kahta puolta, eli
tuohi pois halon kahdelta puolen.
Kyllä tuli huolta pitää jo sitten lopusta uunissa. Vain yksi lehtimies
oli jäänyt jälkeen, kun ei tiennyt vieläkään, miten pokasaha lähtisi
käyntiin.
Pakkastalvi, kuinka se koettiin sahalla, yleensähän talvella on myös
pakkaspäiviä.
Ei pakkaspäivät loppuneet kouluaikoihin, siitä pitivät sahan aikaiset
vuodet huolen. Jos alkaa aamu kuin aamu mittari näyttää yli -40
astetta, ja kärkytään pian niitä lukemia, että pakkasennätykset ovat
vaarassa. -47 oli yksi aamu, kun vielä Suzuki kovin kankeana pörähti
kuin ihme käyntiin.
Niin sitä mentiin sahalle töihin kuten muinakin päivinä. Pakkasrajaa
ei ollut vielä määritelty tuolloin. Vasta kun huomattiin mitä siitä on
seurausta sahan ja kuorimon toiminnan kannalle. Ei se rautakaan ikuista
ollut, sen tuli pian huomaamaan johtoporraskin. Työmies käsitti paljon
aikaisemmin mikä on totuus, kun käsitteli jääpuuta kuorimolla ja
sahalla. Jääpuuta sahatessa raamin terät olivat pian entisiä, ne eivät
kestäneet moista sahausta, vaan sahaustoiminta keskeytyi monet kerrat
päivän aikana.
Viestiä saatiin jo siihen malliin, että sahaukseen ja kuorintaankin
tulee alustavasti ainakin ensi alkuun kolmen viikon seisokki.
Oli se helpottava tieto, olihan pakkanen viihtynyt jo usean viikon
ajan paikallaan ja kovan puoleinen tuulikin teki siitä niin pirun
inhottavan, että oikein vitutti vimmatusti.
Sahan johtoryhmässä päätettiin kolmen viikon seisokista ja se alkaisi
23.12.65. Tuo tieto sai aikaiseksi sen, että olimme valmistelemassa
matkaa jota ei aikaisemmin oltuna tehtynä tässä maassa. Kirjoitimme
tädillemme Raija siskoni kanssa, että  voisimmeko tulla pienelle
lomalle tätimme luo jota emme olleet nähneet edes milloinkaan tässä
ajassa ja elämässä. Niinpä tuo idea tulikin mieleen juuri nyt meille.
Kaikki ei ollut vielä kovinkaan lähellä lähtemistä Puumalaan.
Piti jäädä odottelemaan tätimme vastausta saadaksemme yleensä tulla
niin pitkäksi ajaksi kuin meillä oli ehdotus. Aino tätimme vastasi
meidän aiottuun matkaamme myönteisesti, joten olimme valmiit matkaan jo
heti joulun jälkeen vuonna 1965. Kunnan sosiaalihuolto oli tehnyt myös
myöntävän päätöksen että saamme mennä, kunhan tulemme myös varmasti
takaisin.
Nytpä oli tiedossa monivivahteinen, varmaan innostava matka, jota
kumpikaan ei ollut tätimme luokse tehnyt milloinkaan, ja se oli tehtävä
nyt kun siihen oli vielä tilaisuus ja ensimmäinen sellainen. Se oli
siis koittavaksi.
Missähän se Puumala mahtaa yleensä ollakaan, kun se ei ole
entuudestaan tuttu kuin kippareiden tekemästä laulurallista; Puumalan
rannassa komeata poikaa tohtorin luokse jo kannettiin, tuon verran
tietoa entuudestaan koko Puumalasta.
Ämmänsaaressahan oli jo linja-autoasema, ja kaikki muutkin matkahuolto
palvelut olimme sen myötä saaneet kylälle. R-kioski toiminta oli siinä
samassa yhteydessä, siitä sai ostettua turistiaikataulukirjan jossa
olikin koko maan aikataulut kokonaisuudessaan, lyhyestä reitistä aina
satojen kilometrien matkoihin asti.
Tuo kirja antoi vastauksen missä päin Puumala oli ja miten sinne voi
päästä vaikka linja-autolla. Nyt kuitenkin juna jätettiin kuvioista
pois, koska minulla oli ollut huonoja kokemuksia junamatkasta.
Kontiomäen ja Ämmänsaaren välillä kulki monta lättähattuvuoroa vielä
50-luvun puolivälin jälkeen, niin että yhteen vuoroon minäkin nousin
Kontiomäen asemalta. Olimme käymässä äitini siskon luona kyläily
reissulla, ja takaisin tullessamme päädyimme junan tuotavaksi, vaikka
niin ei perille kotiamme aivan päästyään. Kurimon seisakkeella oli
määrä jäädä pois.
Juna pysähtyy ja vilkas poika ei malta kaikkia sääntöjä noudattaa,
vaan tekee myös tarpeettoman painalluksen, jossa ovi menee kiinni kun
se vähän aikaa sitten oli ollut auki ja kohtapa se on kiinni, ja
minulla jalka jäämässä oven rakoon.
Ennakoiva konduktööri esti viime tipassa uhkaavan vaaran tilanteen,
vetämällä hätäjarrusta junan seisomaan ja vain sen takia kun minä
halusin vain sulkea oven napinpainalluksella. Meni kyllä kauan ennen
kuin seuraavan kerran olin junamatkalle pyrkimässä.
Opetus oli niin mieleen painuva lähtemättömästi, siis kerta kaikkiaan
inhottava.
Mitenkäs jos juna olisi vienyt minut Ämmänsaaren asemalle asti? Miten
minun olisi käynyt siinä oven raossa matkustaessa?
Joulun vietimme kukin omissa oloissamme, minä Pihlajassa ja Raija
siskoni jossakin Käärmevaarassa mahdollisesti, en ole varma.
Aamulla on sitten aikainen lähtö ja on joulunaikainen tapaninpäivä.
Pohjolan liikenne tekee näistä puolin lähtöään Kajaaniin Ämmänsaaren
linja-autoasemalta. Kello alkaa olla yhdeksän ja sitten sitä vain
mentiin jo matkalle tädin luokse omasta mielestä hyvin kauaksi.
Kauas siksi, että matkalla oli oltava yksi yökin matkustajakodissa
mennessä. Kajaanista matka jatkui saman firman autossa kohti eteenpäin.
Kuopioon olimme ehtineet jo iltapäivällä, josta auton vaihto Kuopion
liikenteen autoon. Kohta olemme Leppävirralla ja Varkaudessa on sitten
sovittu yöpymispaikka paikallisessa matkustajakodissa. Yön mentyä ja
aamun valjettua vähäsen hämärästä olimme jo matkalla Mikkelin suuntaan,
edelleen Kuopion liikenteen toimesta. Olimme menossa vähän aikataulusta
edellä ja kerkiämme aamupäivän vuoroon Mikkelistä ja sitä myöten
Puumalan kirkolle pari tuntia etuajassa mitä olimme tätimme kanssa
sopineet kirjeessä tuloaikatauluksi. On pitkä aika odotella jännittävää
ensitapaamistamme Puumalan linja-autoasemalla kun kaksi tuntiakin
odottelee yhdessä kohti noin kauan.
Ainosta ja Ainon perheestä olimme kuulleet vain puheita, ei
milloinkaan sen enempää oltu saatu kuulla, koska kukaan meidän sukumme
jäsenistä ei ollut milloinkaan käynyt Puumalan Hevossaaressa, josta
Aino tätimme löysi vihonviimein rauhaisan kodin ja perusti myös
avioliiton, aikanaan neljä henkeä käsittävän lapsiperheen.
Kaksi tyttöä tädillämme oli silloin kun olimme tulossa sukuloimaan
pitkän matkan takaa Suomussalmelta saakka. Nyt alkaa kello pikku hiljaa
lähestyä sovittua aikataulua.
On mennyt päivä sivu puolen päivän, nyt se vihdoin palkitaan se pitkä
odottamisen aika. Vastaanottajat tulevat vastaan kuten olimme sopineet.
Ismail Metso ja hänen kaksi tyttöään toivottavat meidät tervetulleiksi
sukuloimaan Puumalan Hevossaareen. Puumalassa tätimme kyllä asuu,
muttei kyllä kirkolla missään rivi tai omakotitalossa. Hän on löytänyt
matkojen päästä vaikeakulkuisen saaren asuttavaksi.
Tulevat vain mieleen nekin ajat kun tätimme vielä asui kotona
Vuonanniemessä tai Kokkotaipaleen kankailla vanhempiensa tykönä. Matka
saaristoon oli siis nyt alkamassa, sinne ei aivan puolessa tunnissa
selvinnyt, meni ainakin kolme varttia ja hämärän peikko oli jo
laskeutumassa päin ennen kuin tulijat vieraidensa kanssa olisivat kohta
perillä Hevossaaressa. Nyt oltiin Saimaan vesillä, vettä on kerrakseen
kalastella jos tykkää elantonsa ottaa järven antimista.
Viimein saavumme perille pienen mökin pihapiiriin ja tätimme on jo
ulkona meitä toivottamassa tervetulleiksi vieraakseen.
Vastaanotto oli lämmin ja sydämellinen. Kymmenen päivää tätini luona
oli uusi kokemus.
Miten meillä on ollut noin huolta kantava täti johon emme milloinkaan
aiemmin ole yhteyttä pitäneet. Mikä vahinko meille suvun kaikille
jäsenille, että niin oli joskus päässyt käymään ettei kukaan pitänyt
tarpeellisena pitää yhteyksiä omaan sukujuureensa.
Melkein tietämätön sitä on kyllä ollut näihin päiviin saakka omasta
juuristaan ennen kuin tutkimukset ovat paljastaneet yhtä ja sun toista
meille suvustamme.
Kiitos muistelo on aivan paikallaan koko Metson perheelle että saimme
viettää yhdessä ikimuistettavan ajan kanssanne Puumalan Hevossaaressa,
välillä 28.12.-65-07.01.-66. Suurenmoinen kiitos myös serkkutytöillemme
Railille ja Ritvalle.
Meillä oli hauskaa ja valvoimme myös kilpaa aamu puoli viiteen
yhdessä.
Olemme siirtyneet taas normaaliin päivärytmiin täällä Suomussalmella.
Olen vienyt henkilökohtaisesti perille asti tätimme lähettämät
terveiset Riihivaaran Kaijalle siskoltaan Ainolta Puumalasta. Mikään ei
ole muuttunut  ja kovan puoleinen pakkanen on edelleen.
Työhön meneminen on taas siirtynyt ties kuinka kauas tulevaisuuteen
jälleen. Kurimolla työ alkaisi tammikuun 20 päivänä. Se on niin
helpottava tieto se. Rahat ovat menneet niin vähiksi jo että kai sitä
pitää kohta olla syömättäkin jonkin aikaa, että raha riittäisi
jokapäiväiseen elämiseen.
Yksi lohtu kuitenkin on nyt olemassa. Tytöt ovat ruvenneet kirjeitä
kirjoittelemaan ympäri maata eri puolilta. Läheltä ja kaukaa tulee
ihailijapostia postin mukana. Jopa kahta kolmeakin kirjettä tipahtelee
postilaatikkoon.
Pakkanen se rupeaa jälleen näyttämään kyntensä ja rupeaa paukkumaan
niin säälimättömästi, että on suorastaan välillä kurja olo turkin ja
ison huopakengän sisässä. Pää on jo jäähtynyt jo niin kylmäksi kypärän
alla, että ei tiedä mitä pitäisikö jälleen tehdä asiamme korjaamiseksi
näin kovalla pakkasella ja tuulella.
Vähän käy välistä lauhempana ja minäkin suunnittelen itselleni
hiihtolatua, että saan vähän treenata omaksi hyväksi. Se jää vain
haaveeksi että hiihtäisi tänä talvena sen enempää.
Alkaa ankara alavatsa tuska ja kohta olenkin menossa linja-autolla jo
lääkärin vastaanotolle. Tuska oli kyllä valtava ja tielle pääsy siinä
ja siinä.
Taasko minä olen joutumassa sairaalaan, siltä ainakin näyttää ja sitä
se myöskin on.
Lauantaina viides helmikuuta minut määrätään tulemaan tyrän
leikkaukseen. Nyt vaihteeksi oikealta puolelta, kun vuonna -57
tammikuulla oli vasemman puolen tyränleikkaus jonka hoiti kuntoon Unto
Tuure, vanhan kansan tohtori setämme. Leikkauspäiväksi määrättiin
helmikuun kymmenes, leikkauksen hoitaa T. Teräväinen. Kaipa se on nyt
niitä miehiä, jolla eivät ole tylsät leikkausvälineet. Kaikki sujuu
niin kuin pitää käydäkin, mitään odottamatonta ei pääse käymään.
Potilas Eero Antero Seppänen synt. 28.06.-49 Suomussalmella on saanut
olla selällään nuoren naisen silmien edessä.
Hänellä oli pieni työkalu partapuukko, jolla hän lupasi poistaa mulkun
ympäriltä ja alavatsan alueelta kaikki kasvaneet karvani. Ensin hän
kyllä ehdotti, että minä itse osaisin puhdistaa karvani kyseiseltä
alueelta.
Eihän minulla, ollut vielä partaakaan kasvanut, joten en ollut ennen
käyttänyt vielä mitään partapuukkoja tai mitään
parranajovälineitäkään.
Neiti sairaala-apulainen pääsi nyt kokeilemaan tulevaa miestä, miten
nuoren miehen elin hypähtää paraatiasentoon, mitä minä sanoin. Melkein
neidin karvanpoiston aikana minulla oli vähällä tulla ruikku
siemennestettä pienen neidin käsille.
Neiti hoiti tehtävänsä erinomaisesti kun kesti näkemänsä paineetkin
pahemmin siitä punastumatta.
Nuoren miehen huoneeksi määrättiin numero viisi, joka oli koko ajan
minun kämppä sairaalassa olo aikanani. Leikkaushoitotoimenpide oli
jälleen pienten pulmien jälkeen hoidettu kuntoon. Kureutumista oli myös
tässäkin vasemmassa päässyt tapahtumaan, mutta mitään ylivoimaista
estettä ei kuitenkaan ilmennyt.
Nukutuseetteristä oltiin jo päästy, ei tarvinnut haistella nokkakoppaa
enää kuten vielä vuonna -57 leikkauksessa. Se oli niin pelkoa jättänyt
sairaalassa käyntiin silloisessa Ämmänsaaren sairaalassa. Olihan niitä
huonekavereitakin huoneessa viisi.
Toivo Hakkarainen, postiautonkuljettaja, jo aivan alaluokilta opin
tuntemaan Toivon. Hän oli täällä tällä kertaa päänsäryn vuoksi ja
taksimies Saku Juntunen Pesiönkylän taksista, sekä vanha Laajan Ville
Hiltunen, sotamies Hossasta kuten Arto Juntunenkin kirkonkylältä.
Aivan loppupuolella oli myös poikamies Kuurtolan Edvin Moilanen ja
Jaakko Juntunen, ikää jo 88 vuotta, Hossan suunnalta hän.
Näillä huonekavereilla sitä tuli hyvin juttuun tuon ajan kunnes koitti
päivä jolloin päästivät kotihoitoon ja vapaalle sahatyömiehen
tehtävistä.
Ei aivan pitänyt paikkaansa ettenkö minä muka tälle talvelle käy enää
hiihtämässä missään olosuhteissa.
Toisin kuitenkin kävi, olin jopa ehdolla sahan rakettiviesti
joukkueessa myöhemmin kevättalvella. Joku kuitenkin oli sitä mieltä
että Juntunen ottaa minun paikkani joukkueessa vaikka minä oli Penttiä
parempi karsinnoissa. Enkä ollut siinä joukkueessa vaan nautin siitä,
kun Suopuun ankkuri toi viestin ensimmäisenä maaliin kaikkien
hurratessa ylivoimaista voittoamme viestissä.
Kevättalvi on saanut pojankin jalkoihin pientä kutinaa. On mentynä
jopa Vääkiöön Räisäsen Taunon kanssa tansseihin katsomaan miten siellä
pistetään monoa vinhaa tahtia lattiaan ja kuinka tahdikasta tahtia
tanssii syrjäkylän tanssiväki. Vääkiö, eli Junnojoki tuossa
rautatieradan varressa on ollut monen kylänkin suosittu tanssipaikka.
Jopa Ämmänsaaren hienohelmatkin ne on hulmunneet työväentalon
liukkaalla parketilla. Kolme komeata poikamiestä, eikä kukaan vielä
tanssi tansseissa julkisesti. Ollaan paremmin niin kuin vähän näytillä
tytöille, että mekin olemme olemassa.
Eipä meille poikamiehille käy kuinkaan näissäkään tansseissa vaan
tyytyminen on siihen, että ukkomiehet kehuvat koko viikonlopun saaneen
vaimon puolta ja virnuilevat poikamiesten  patoutumille, meille naista
vaille jääneille.
Kuorimon toiminta jatkuu edelleen aivan normaalisti, aivan
päivätapahtumia myöten. Mitään sen erikoisempaa ei ole päässyt
tapahtumaan, jos ei oteta huomioon sitä, että olen ottanut vaihteeksi
sahanpurun lastauksenkin tehtäväkseni, sen myötä on tullut käytyä myös
Sotkamossa. Ns. ulkomailla Sotkamossa olen hyvin monia kertoja päässyt
käymään, jopa yötäkin olen maannut kuorma-auton pienessä hytissä.
Naapurivaaran tanssipaikkakin tuli tuon myötä tutuksi.
Matkaaminen on avartanut minunkin mielenkuvaani mitä monella eri
kokemuksella tähänkin asti. Nämä ovat pieniä mitä on vielä edessäpäin
kertomatta, olenhan vasta vajaa seitsemäntoista ikäinen tällä kohdin
muistelmiani, joten edessäpäin on vielä paljon sellaista mistä on vielä
halua kertoa.
Kesäloma pidetään kuorimon osalta ainakin aivan erikoiseen aikaan, jo
toukokuun puolella aloitetaan ja kesäkuun kuudes jälleen töihin komento
kuorimoon. Kesäloman aikana tapahtuu hyvin monenlaista.
Olemme näkemässä joko nyt olemme valmiit asumaan vakituisempaan isämme
rakentamaa kotia.
Kaikki ovat olleet yhtä mieltä siitä, että kotiin asumaan, ettei
tarvitse oudon orren alla enää viettää päiviänsä, kuten monet vuodet
meni. Jopa neljä osoitetta kerkesi olla minunkin matkatuliaisena kotia
tuotavaksi. Mökkimme oli jo silloin hyvin harmaan oloinen ja kovin
ränsistyneenkin näköinen ulkoa ja sisältä katsottuna jo.
Ajanhammas oli vienyt värin joka paikasta ja kattokin vuoti kuin
seula. Ei hyvältä näyttänyt, kesälomani käytin kotia kunnostaen.
Pääasia että sain maataloustyöt tehtyä ennen kuin muutkin muuttavat
pitkän evakkotien jälkeen. Raijan päästyä jo viidennelle luokalle
keskikoulussa hyvällä todistuksella olikin hyvä tieto meille kaikille.
Kaikki ovatkin kotona viimeistään toukokuun viimeinen päivä.
Äiti tulee Hiltusenvaarasta serkkunsa luota, jossa hän on ollut vuosia
kotimiehenä kun eväät muuhun olemiseen eivät riittäneet. Jopa vanha
ukkimme Kuorimosta sai aikaan niin paljon, että tuli vielä katsomaan
mitä täällä nyt tapahtuu kun koko Toivo vainajan perikunta on yllättäen
palannut maankiertolaisuudesta omaan tuttuun kotiinsa.
Kuinkas muuten, me halusimme jo, että näin on nyt parempi olla kaikki
yhdessä. Vihdoinkin kaikki kotona, toukokuussa 31.05.1966 voi vielä
aikakirjoihin viedä päiväksi jolloin Seppäsen suku oli jälleen koossa.
Lähes saman määräisenä kuin -62, jolloin tiemme kaikkien kohdalta
erkani jokaiselle eri suuntiin, kuka meni minnekin. Siitä ei juuri
kerro kuin kirjoittajan itsensä vaellus maailman varsiteillä oppia
saaden.
Koko maailman taivas oli juuri pysähtynyt Kokkotaipaleen ylle, niin
ihmeellinen oli tunne päästä lapsuusajan kotiimme, pois ihmisten
orjuuttavasta ja orjallisesta ilmapiiristä joka vallitsi lähes kaikissa
paikoissa missä minäkin vieraan orren alla olin.
Sain kokea kohdalleni siis vielä kotiinpaluun, syvä huokaus ja kotona
jälleen suuren metsän ja Kiantajärven rannalla.
Suomussalmen Puu Oy oli edelleen minun työnantajani Pesiönlahdessa
sijaitsevassa Kiantajärven yhdessä haarassa. Vain jonkin verran
työmatkani piteni edelliseen paikkaan nähden, mutta ei niin
sanottavasti, että olisi työssä käyntiäni mitenkään häirinnyt.
Kevytmoottoripyöräni oli vielä sen verran kunnossa, että kykenin
kulkemaan matkan sillä aamua iltaa, välillä vähän muuallakin, miten
milloinkin tarvetta ilmeni menoihin.  Kaksi vuotta oli siitä päivästä
jo kulunut kun ensikerran oikeasti kävin miesten töihin vieraan
palveluksessa.
Olihan minulla ollut työtä paljon ennen sitä sahatyötä. Olin poikosena
ollut monet kerrat isäni matkassa ihan niissä töissä mitä muutkin
aikamiehet tekivät silloin. Olin ns. pieni aikuinen jo lapsuudesta
pitäen. Olinpa jo valmis tarttumaan itsenäiseksi pöllintekijäksi isäni
kanssa kesällä 1960-1961, sekä monet muutkin kerrat vieläkin nuorempana
olin itsenäisellä omalla tielläni.
Kaikki johtui vain siitä, että sain pientä palkkaa tekemästäni työstä.
Olisin halunnut tehdystä työstä jo silloin täyden palkan koska
työmääräni hipoi aika-ajoin aikuisten työpanosta.
Itsenäistyminen oli jo silloin minulle hyvin tärkeä seikka, sitä oli
jo silloin vaikka muille jakaa. Alle kymmenen ja vähän ylikin olin
jolloin minuun syntyi sellainen miehenkuva omasta isästäni, että tuossa
on hyvä miehenkuva jota täytyy aina muistaa ja kunnioittaa maailman
matkalla. Miehet ovat miehiä ja me vielä poikasia, näin on meistä
monesti ajateltuna sahalla ollessamme aikamiesten joukossa.
Armas Pylkkönen on saanut kutsun saapua miesten kouluun. Armeijan
leipiin hänen tuli lähteä kun kesä oli päässyt vasta hyvään alkuun. Me
muutamia vuosia nuoremmat jäimme edelleen töittemme pariin. Seppänen
antaa Pyykkösen mennä vain kuivaa leipää kaluamaan armeijan harmaissa.
Samoihin aikoihin lähes päivälleen Eemeli setämmekin tuo tullessaan
Kurimosta vanhainkodilta naisen. Hämeen Maija oli sitten Eemeli setämme
pitkäaikaisin naiskumppani mitä minä opin tuntemaan Eemelin naisia 1966
kesästä alkaen, kunnes pikkumakea, äkkimakea syrjäytti Maija Hämeen
pois vellikauhan varresta Kokkotaipaleessa.
Raija siskoni oli myös aloittanut  rippikoulun käynnin Suomussalmen
kirkolla noihin aikoihin kun Eemeli setämme opetteli uuden
naisystävänsä kanssa lemmenleikkejä.
Suzukiin oli ajettuna minun toimesta jo 10.000 kilometriä täyteen ja
uusia kilometrejä kertyi lähes harva se päivä, ainakin silloin kun piti
lähteä työmaalle. Eipäs pojalla olleet jääneet Oulun matkatkaan vaan
kohta muutaman viikon päästä sitä oltiin menossa Riihivaaran Unto
Haverisen kanssa täydessä hakelastissa.
Vieläpä kaksi reissua perä jälkeen piti mennä, että saisi
reissuviettinsä sammutettua. Juhannuskin painoi jo päälle, että mitä
nyt ja minne mentäisi.
Paikkana oli silloin Joukokylän luona oleva pieni kohiseva
koskenrannalla. Ison moottorin pyörän hallintaa sain tuolloin, kun
vietimme juhannusta 1966. Liikunnallinen osuus on ollut myös hyvin
tärkeä.
Aina kun oli vähän kavereita niin otettiin omistamani kuula esille,
kuula painoi tasan neljä kiloa. Jo kuusikymmentäluvun alkupuolella oli
kiinnostusta kuulantyönnölle, vaikka ulkoiset mittani eivät
edellyttäneet tuohon lajiin, siitä huolimatta se sai minusta sen
harrastajan joka oli yksi hiihdon ohella talvella mieluisin laji.
Mitään seuratason kilpailua en käynyt läpi, vaan tyytyminen oli vain
kavereitteni päihittämiseksi ja se vain onnistui melkoisen usein ja
metrejäkin tuli välillä jo yli kuudentoista.
Koululla pidettävät urheilukilpailut olivat tietysti melkoinen haaste.
Välinepula sai yleensä sen aikaiseksi, että koulukaverini olivat
etulyönti asemassa koululaishiihdoissa joissa tasoitusta sai antaa heti
kättelyssä.
Jos opettajan pojalla Tuomolla on niin kapeat sukset, että vastus
hiihtäjän alla on minimoitu niin pieneen kuin suinkin mahdollista
mennäkseen eteenpäin, voit vain arvailla miten toinen hiihtäjä, jolla
on vain vanhan mallin varpaallissukset allansa ja kaiken lisäksi, lähes
umpihankeen tarkoitetut lauvankappaleet sälesuksesta puhumattakaan.
Sama pätee myös Kannaksen Terhonkin suksiin, yhtä hyvät menopelit kuin
Tuomolla, Mikkolan Viljolla on tavalliset Järviset, ei erikoiskapeat.
Opettajamme oli kerran päättänyt yllättää hankkimalla oikein hyvät
palkinnot hiihtokilpailuja varten.
Pokaali palkinnot panivat todella yrittämään parastaan vaikka
lopputulos oli lähes ennalta varma.
1.Viljo Seppänen, Mikkola
2.Tuomo Juntunen, Sopalasta asui koulussa oli opettajan poika
3.Terho Manninen, Kannas
4.Eero Seppänen, Kokkotaival
5.Olavi Seppänen, Leppälä
6.Heino Juntunen, Aho
Mikkolan Viljo, joka voitti oli syntynyt -48 ja muut olimme vuoden
nuorempia, -49 syntyneitä. Keskenkasvuisin oli itse kirjan päähenkilö,
lähes pään verran lyhyempi muita. Ahon Heinon sijoitus oli minusta
pieni yllätys, kuudes vaikka oli lähes opettajan mittainen koulukaveri.
Kuorimon puut joita yritimme monen miehen voimin saada korkeitten
rullien sisään osoittautuivatkin joskus perin hankaliksi ajaa läpi
kuorimon jo pelkästään ison kokonsa vuoksi.
Monet kerrat avitimme kankien kanssa, välillä hypättiin pölkyn
selkäänkin että kuljetin olisi paremmin työntänyt puuta kohti kuorimon
suurta kitaa.                          Kerran kuorimon koneenkäyttäjä
oli yksin yrittänyt saada isoa puuta rautakangin avulla jelpaten
eteenpäin kuorimokoneen teräville pyöriville piikeille vaan toisin
kävi.
Seppäsen Erkki sai kunnon tällin päähänsä niin, että maailma oikein
hämärtyi hyvin pitkäksi aikaa ja sairaslomaa myös tuli. Suuremmat puut
jota onnistuimme kuorimosta läpi olivat jonkun verran vaille 25-
tuumaisia latvamitaltaan.
Pitkällä kuljettimella oli myös omat hankaluutensa, kuten pysykö puu
koko matkan kuljettimella sinne mihin sillä oli määränpää. Yleensä isot
puut lajiteltiin kuljettimen loppupäässä, mutta oli myös aikoja,
jolloin malli muuttui ja isot puut alkoivat tippua jos mihin sattui,
missä asennossa ja miten päin tahansa.
Oikojan painajainen, ajatella iso puu pystyssä, pitäisi oikaista.
Onneksi oli olemassa kone joka oli hyvä apu. Kuorimolla työskenneltiin
vain yhdessä vuorossa, silloin tällöin tehtiin ylitöitä, ei sen
kummemmin kahta tuuria ja 50 %:n ja 100 %:n tuntipalkkoja nostettiin jo
silloin kun työrupeama oli ylittänyt kahdeksan tunnin työajan
yhtäjaksoisesti tehtynä.
Alatalon Jorma Heikkisen kanssa päätettiin kerran lähteä vain pienelle
ajelulle Kuusamoon työpäivän jälkeen. Me lähdimme myös aivan huvin
vuoksi, kun olimme meneviä ja nuoria eikä kukaan estänyt meitä.
Minun Suzukilla kävimme, koska Jorma oli ajanut omansa auton perään ja
selvinnyt kuin ihmeenkaupalla vielä tälle elämälle muitten kanssa. Hyvä
niin, tuosta kesäisestä heinäkuun lauantaista vielä sen verran, että
tuli voimaan uusi sovellus työelämältä; vapaat lauantait kaikille
niille jotka eivät tee vuorotyötä, eivätkä ole liikealan työmailla.
Niihin sovellettaisiin ensikertaa lauantai vapaat koko
työmarkkinasektorilla.
Niin oli ensimmäinen vapaa lauantai saanut alkaa myös minullakin
09.07.1966
Kesä 1966 on kääntymässä loppupuolelleen ja tällä kertaa eletään
elokuun 20.Päivää ja on lauantai päivä.
Aamulla on ollut aikainen herätys, noin kello neljän jälkeen kun tulla
tupsahti pihaan pari hakeautoa hakemaan uutta kuormaa Ouluun
vietäväksi. Kuuden lopulla kaikki oli valmista lähtöä varten, minä myös
mukaan kuten monet kerrat tämänkin kesän aikana olin ollut mukana kun
kyse oli Ouluun menosta.
Matka Oulun suuntaan oli aina kovin mieleinen, ei ollut vaikea lähteä
oli vapaehtoinen kuin partiopoika.
Tuon matkan lopputulos oli se, että matkalla takaisin kävimme Oulun
keskustassa sijaitsevassa Alkon myymälässä.
Tulomatkalla ruvettiin jopa ryyppäämään ja ensimmäinen
humalakokemukseni ei ollut kehumisen arvoinen kokemus. Talonmies Janne
Kaikkonenkin sanoi, että olin ollut humalassa iltasella kun kämpille
jäin taas yöksi.
Myös sunnuntai iltana lähdettiin Ouluun ja maanantai aamuna oltiin jo
kuorimossa lajittelemassa tukkeja ilman vähäkään yöunta. Näin jatkui
sen kesän ja syksyyn kunnes oli työpaikan viimeinen työpäivä, lokakuun
22 päivänä, jolloin meille rupesi käymään selväksi, että Suomussalmen
Puu Oy:lle tulee noutaja tässä muodossa ja näin myös kävi.
Oli viimeinen työpäivä tuo päivä, jolloin minutkin lopulla
vapaaehtoisloman kautta lopullisesti tilitettiin sahan kirjoista
ikuisesti pois ensimmäisestä vakituisesta työpaikasta. Loka- marraskuun
vaihteessa se alkoi tosissaan kotona oleminen ja niin sanotut
kotityöt.
Kotityötä oli kaikenlaista, oli esim. hyvin tärkeä tehtävä hankkia
metsästä talven polttopuut, että säilyisi sulana talven yli.
Maijolla käynti reissut Pihlajasta tai Lahtelasta olivat myös työtäni.
Kauppareissut ja autolla käynti olivat hyvin jokapäiväisiä
toimintamuotoja päivisin. En ollut ilmoittanut itseäni työttömäksi vaan
tultiin toimeen vanhoilla pienillä säästöillä ja äitini pienellä
eläkkeellä, välillä huonosti ja hyvin. Oli monta hyvin kireätä
tilannetta puolin ja toisin miksi en ollut hakemassa vakituista työtä,
vaan halusin välillä pitää luovan tauon kovan työni jälkeen sahan
kuorimolta ja olinhan minä vielä alaikäinenkin iältäni.
Uusia suunnitelmia alkoi pikkuhiljaa viritä mielessäni kuten ottaa
yhteys äitini veljeen Helsinkiin. Joulu - marraskuu olivat niitä
aikoja, jolloin aloin kypsyä niin paljon että nyt muutos on otettava
omiin käsiin.
Tässä ei muuten kohta hyvää seuraa. Äitini rupesi kovin vinkumaan ja
postia viemään sosiaalihuoltoon, että en ole ollut hakemassa työtä
mistään enkä saanut edes mitään työttömyyskorvaustakaan valtiolta koska
ei ole ollut mitään työtä viimeaikoina sen jälkeen kun sahatyö loppui.
Kirje enolle sai aikaan sen, että pikkuhiljaa usko alkoi mennä etten
pärjää kovin kauan äitini kanssa jonka mielestä työmaa oli hankittava
eikä olla ja olla vain kotona.
Ulosottomies Aarne Vehviläinen oli myös kuvioissa joulukuun 2 päivänä
jolloin hän haki minulta ulosottoteitse Sammon liikennemaksu saatavia.
Naapurin Eemeliä ne ulosottomiehet myös muistivat eri käynneillä,
kuten vähän aikaisemmin edellisellä viikolla Mäntylä ja Vehviläinen
kaksin kävivät.
Rahaton mies lähtee aamulla kylälle, aamulla aikaisin miestä viedään.
Edellisenä päivänä ja päivinä olin perin juurin kyllästynyt sahaamaan
nälkäviululla, se on pokasaha jossa terä tylsyy aina liiaksi usein
sahaus juokse kuten moottorisahalla jolla voi sahata vaikka vähän
tylsemmälläkin terällä.
Poikapa lähti aamulla kävellen ja meni Pesiönlahteen asti, josta
nousin Ämmänsaareen menevään postiautoon ollen linja-autoasemalla jo
ennen puoli kymmentä. Rahaton mies ja aikomus ostaa moottorisaha ilman
vähääkään rahaa, edes käsirahaa ei ollut tällä kauppoihin aikovalla
asiakkaalla. Urheilu- ja koneliike K. Kurkinen oli jo etukäteen valittu
liike, sillä olin Pihlajassa ollessani nähnyt keveän moottorisahan
Einolla.
Minunkin piti nyt sellainen hankkia itselleni, että olisi vähän
viihtyisämpi kohdata suuri rankakasa ranteella kotipiirimme
läheisyydessä silloin kun niitä sattui aina olemaan. Aina ei ollut edes
rankoja.
Saman vuoden loppu puolella joutui kunta kustantamaan 10 kuutiota
kuivaa koivua metrisenä, Pihlajan Eino ne sitten aikoinaan hevosella
veätti meidän rinteelle.
Rahaton mies, ja ilman käsirahaa, irtosi vähän käytetty Homeliite
moottorisaha. Nyt se on moottorisaha, kyllä nyt sopii ranteelle lähteä
liukkaasti rankaa lyhentämään ja halkopinoa korottamaan.
Tuo vähän käytetty Homeliite ei suostunut aina edes käymään, vaan oli
niin ranttu käynnistymään. Voi mikä ihmiskeksintö minulla on pirtin
nurkassa silloin kun se ei ole ranteella kaikkien ihmeteltävänä, lähes
mykästä sahasta josta nykäistynä, tämän tästäkin napsahtaa naru
poikki.
Pokasaha lähtee kutakuinkin ensi pukkauksella liikkeelle ja pokasahaan
oli siirtyminen sillä kertaa. Luottamus meni pitkiksi ajoiksi
kaikenlaisiin kone ratkaisuihin jotka muka helpottava työn sujumista
työssä.
Sukulaisia tavataan vain yleisissä kulkuneuvoissa, mistä moinen? Mene
sinä ja tiedä, kerro jos osaat.
Tämä on osoitettuna lähes kaikille lähisukulaisille, menkää itseenne
edes hieman. Yksi tapaus sattui kun minä olin jo palaamassa kotia linja-
autossa Ämmänsaaresta 03.01.-67 yhdentoista tietämissä aamupäivällä.
Äitini sisko, viimeksi käynyt meillä ehkä isän hautajaisten yhteydessä
oli menossa käymään kotona Nivanvaaran Mäkelässä. Näin sukulaisuutemme
oli vain näin sattumanvaraista, tavattiin jos tavattiin, muuten ei
järjestetty tapaamisia toistemme suuntiin.
Olisiko myös niin, että ehkä näin oli aina ollut paremmin, muutoin
sitä olisi liikaa kasvanut sukulaisuuteen, eikä olisi oma itsensä
seppä.
Saman suvun miespuolinen jäsen Helsingissä on jo kutsumassa Helsinkiin
30.01.-67 päivätyssä kirjeessä. Ensi kertaa saan terveisiä
pääkaupungista asti ja vieläpä enolta joka on kerinnyt asettua
kaupunkilaiseksi.
Työmaitahan minä olen enolta ollut vailla, että hän hankkisi jos
suinkin mahdollista sellaisen.
Mutta ei mitään varmuutta hänkään kirjeessä mennyt lupaamaan vaan
kehotti kirjeessään tulemaan vain sinne ja että kyllä sitä jotakin on
mahdollisuus löytää. Asumista hän ensi alkuun ehdotti heille, kunnes
vuokrakämppä jostakin järjestyy. Niin pian saan lähteä kuin vain on
mahdollista.
Lähes persaukinen tekee lähtöä suuren maailman tuntemattomaan. Voi
poika raukka, ei kai kellään käy kateeksi pojan lähtösuunnitelmia.
Lähtösuunnitelmat Helsinkiin käynnistyvät lähes välittömästi enolta
tulleen kirjeen vuoksi. Lupa ja siunaus piti sitä ennen saada
Pyykköseltä ja matkarahaa matkaani varten olisi paikallaan. Mitä
rahaton kaupungissa kun ei ole vielä töissäkään eikä kattoa pään
päällä.
Olen helmikuun kolmas mennyt kysymään matkarahaa kunnan isiltäni koska
ne ovat alaikäisen huoltajia vielä täysikäisyyteen asti, elikkä 21:een
ikävuoteeni saakka minua holhotaan.
Kortistoon ei ole mieli tehnyt; miksikä ei, vastaan; koska se ei ole
niin oleellista tässä yhteydessä. Tieto Helsinkiin menosta saa
Pyykkösen syttymään niin paljon, että hän jopa kirjoittaa minulle ns.
uhkauskirjeen. Ei anneta lupaa mennä Helsinkiin. Se on ehdoton määräys,
mikä kirjeessä ilmenee ja sitä tulisi noudattaa.
Minä kun en saanut kunnasta rahaa, päätän ottaa lopputilan sahalta
sosiaalihuollossa käynnin jälkeen. Muuta mahdollisuutta en äkkiä
keksinyt.
Lopputili ja lomarahat mahdollistivat lähtemisen Helsinkiin, olin
nimittäin ollut vielä sahan kirjoissa vaikka varsinaiset työt
päättyivätkin jo edellisen vuoden lokakuulla.
Kirjoitus enolle, että tulee vastaan asemalle, olen tulossa
yöpikajunalla Helsinkiin työhön. Pikajuna Helsinkiin lähtee
helmikuisena iltana Kajaanin asemalta 19.30. Aamu avautuu -19 asteen
pikku pakkasessa ja vimmatun moinen viima vihmoo tulijan poskipäihin
kylmän ilkeästi kuten olisi melkein sahalla avaran lajittelupaikan
pöydällä.
Pitkästi on matkaa tänne asti, ei se näy käyvän mitenkään käden
käänteessä. Matkalle on pitänyt lähteä jo edellisenä päivänä
iltapäivästä ja vasta ollaan Helsingissä. Lentäen olisit tuossa ajassa
jo maailman äärissä asti, mutta nyt vasta Helsingin rautatieasemalla.
Äitini veli Antti onkin vastaanottamassa tulijaa niin kuin oli
luvannut kirjeessä. Kiire oli enolle puseroon jo päässyt tarttumaan
jonka aikaa oli kaupunkilaisena viettänyt. Tulo pohjolan valkeaan
kaupunkiin oli siis päässyt tapahtumaan ensikertaa kohdallani.
Jopa avautui nuorelle miehelle paikka, ei mikään valkea, vaan hyvin
harmaa mahdollisuus minulle näin minusta ensi alkuun tuntui koko ensi
kokemus. "On kaupunki suuri ja ihmeellinen ja suuret ovat vaarat myös
sen" on erään laulun sanoittajan kokemus kaupungin vaaroista ja sen
ihmeellisyyksistä.
Tuolla kaukana kotipuolessa lähtöni jälkeen naapurin Maija Häme on
mennyt kertomaan sosiaalihuoltoon.
Postinkantaja on tuonut heittolaatikkoon, Lahtelan laatikkoon postia,
jonka sisältökin oli jopa arvattu vaikka on olemassa kirjesalaisuus.
Siis tapahtui salassa minulta, että joku aukoo minulle tulevia
kirjeitä.
Hyi niin vähä-älyisiä tolloja, jotka ovat niin raukkoja, tekisi mieli
vähän sanoa suorat ja kovat.
Suora lainaus 14.02.-67 päivätystä Hämeen Maijan käynnistä
sosiaalisihteerin luona; Maija Häme kertoi, että Eero Seppänen on
ottanut lopputilin Suomussalmen sahalla olleesta työpaikasta ja
saatuaan rahaa lopputilistä matkusti Eero Antero Seppänen Puumalaan
sukulaistensa luokse. Nyt on kotiin alkanut tulla karhomis kirjeitä
maksamattomista vähittäismaksuostoista.
Olisikohan syytä perätä tätä miehen alkua vai antaisiko jo nuoren
miehen vastailla täysin toilauksistaan??? sosiaalisihteeri Yrjö
Pylkkönen.
10.03. Maija Häme kertoi, että Eero on kuulemma kirjoittanut Raijalle
olevansa Helsingissä äidin veljen luona ja töissä jossakin tehtaassa.
Eno Antilla oli tuolloin työpäivä kun hän oli tullut minua vastaan.
Ensimmäinen päivä meni kaupunkiin perehtymällä, liikuimme Kyytipoika-
nimisen firman autolla liikkeestä toiseen jakaen maitoa sitä
tilanneille.
Koko päivä oli mennyt mailleen ja ilta oli kohta käsillä. Maaten
mennessä tiesin, että aamulla olisi niin aikainen herätys kuin
kolmelta.
Mitään uutta tuo ei minulle ollut, jo sitä oppi sahalla ollessa
heräilemään mihin aikaan vuorokaudesta hyväänsä. Maaseutu keikkoja
enollani oli juuri sen vuoksi, että hän haki suoraan tuottajalta
maitotonkat laiturilta.
Toinen päivä oli ensimmäisen päivän toistoa tapahtumista, työpäivä oli
vain päättynyt jo kello 14:sta mennessä.
Kolmas päivä Helsingissä oli alkanut vähän lauhemmissa merkeissä, +2
astetta lämmintä Kallion kaupunginosassa.
Nyt oli se päivä jolloin alkoi työnhaku kaupungilta ja hurjasti uusia
asioita tuli pistää mieleensä, kuten esim. mistä lähti että osasi
takaisin samaan paikkaan.
Raitiovaunu jota en aikaisemmin ollut nähnyt kuin vanhoissa
kotimaisissa elokuvissa oli nyt 11.02.-67 täyttä totta.
Miten mennä sellaiseen kyytiin jossa pelataan vain numeroilla. Piti
etukäteen selvittää minne minkin numeroinen linja vie minua, joten
urakka oli mitä melkoisin koska ei tiennyt mitään koko kaupungista,
missä mikin paikka yleensä sijaitsee.
Opiskelua oli alkuunsa koko aika kolmantena Helsingissä olo päivänäni,
käynti Katajanokalla oli sitä myös.
Jäärata-ajot olivat täällä myös mahdollista. Sunnuntaina 12.02.-67 oli
se päivä vanhankaupungin lahdessa. Pyhän jälkeen on yleensä koittanut
monelle harmaa arki todellisuus, niin myös minun kohdalle kävi samoin.
Maanantai aamu ja lähtö työpaikalle katsomaan mitä sitä Wärtsilän
telakalla oikein tehdään muuta kuin isoja valtamerilaivoja.
Eno Antti oli niin halukas, että vei minut vielä perille telakan
portille asti ja sen jälkeen sain jo muutoin selvitä omin nokkinen
siitä mitä minun pitää tehdä. Olin hakemassa itse itselleni työpaikkaa
muualta kuin kotipaikkakunnalta. Voisinko minä työnantajan mielestä
olla vielä kovin kehittymättömän näköinen, kun epäilee minun kykyä
selviytyä raskaasta telakkatyöstä heillä.
Työnjohtaja Eerik Nikander päättää pienen empimisen jälkeen ottaa
minut töihin Wärtsilän telakalle uutena työmiehenä. Se tapahtui 13.02-
67 aamulla. Tiistai oli virallisesti ensimmäinen työpäiväni telakalla
10 - 16 välillä. Kolmisen tuntia meni alkuun rutiiniasioiden hoitoon
kun uusi mies kirjoittautui työmaalleen.
Tämä työ ei innostanut jo alkuunsakaan minua ennen kuin pikkuhiljaa
opin tyytymään kohtalooni. Vaikka telakalla kuin olla vain voi jossakin
muualla kuin kotona korvessa, näin minä silloin tuumasin. Enoni
vihjaili asunnon hankkimisesta lähitulevaisuudessa itselleni, niin
pitää ollakin kun on töitä.
Hyvin olivat enoni perheellä pienet tilat pienessä yksiössä Helsingin
Kalliossa Elannon työsuhdeasunnossa.
Nytkin meitä oli pienessä yksiössä neljä henkeä. Antti enoni pulska
vaimo, Mirja os. Aaltonen ja vastasyntynyt Markku pienokainen Väisäsen
sukuun ristittynä. Niinpä ei jäänyt minulle muuta mahdollisuutta kuin
lähteä välitystoimistoon kyselemään asuntoa.
Uskovien asunnonvälitys järjesti minulle Kallion kaupunginosasta
poikamies boksin, Helsinginkatu 8 A 36 oli siis uusi osoitteeni. Kuudes
kerros kerrostalossa, jota kokemusta minulla ei entuudestaan ollut,
mutta kohta sitä oli kunhan aikaa laitamme jonkin aikaa eteenpäin ja
työtä riittää työnantajallani. Työtä riitti ja asua piti myös muualla,
vuokra oli kuukaudessa 105 mk ennakkona.
Ei mennyt kauankaan kun jo mieli teki vaihtaa toisenlaiseen
työtehtävään. Helsingissä sekin oli mahdollista. Pariviikkoinen kokemus
telakalla ei ollut minulle mieleinen, vaikka joku oli viihtynyt jo
useita vuosikymmeniä telakalla. Hyvin yksitoikkoinen työ ei ollut enää
minun mieleen kuten sahalla aikoinaan oli, työpaikalla liikkuminen
sahalla oli se mieleinen paikka.
Telakalla töissä tuli esiin niin yksitotiset työt, että paikoillaan
oleminen lähes aina samalla paikalla polvillaan ja  huonoissa
työoloissa toteutettuna vei pohjan työsuorituksilta lähes heti uudella
työmaalla. Jopa pienempi palkka kuin sahalla ei kovin innostanut, ei
ainakaan ensi alkuun jäämään kylmälle merenlahdelle kovinkaan kauaksi
aikaa.
Helsingin Sanomain avoinna olevat työpaikat rupesivat kiinnostamaan
entistä enemmän päivä päivältä. Ensimmäisen vakavamman yrityksen
vaihtaa työpaikkaa tein, kun näin että Shell-asemalla Itä-Hakkilassa on
avoinna useita bensan jakeluun tottuneita työntekijöitä. Houkutus oli
suuri.
Käynti sunnuntaina paikan päällä Itä-Hakkilassa osoitti sen, että
työpaikka kokemusta omaava on täälläkin paikalla etusijalla paikkaa
saadessa. Senpä vuoksi paikka ei ollut minulle mitenkään mahdollista ja
sain luopua koko ajatuksesta vaihtaa näin äkkiä työpaikkaa vaikka
kuinka olin Helsingissä, mahdollisuuksien kaupungissa. Sellainen kuva
minulle oli kehittynyt enon mainostaessa hyvin herrojen Helsinkiä
Mikä johti ensimmäiseen kovaan päänsärkyyni yön aikana, ei tullut
silloin ajateltua sen tarkemmin.
Työpaikkana telakka oli kovan melun altistama ja kaikenmoisia
epäterveellisiä höyryjä leijui kaiken aikaa työympäristössä. Hitsarit
olivat se ryhmä telakalla, joiden osuus oli tuottaa myrkyllisiä,
terveydelle syntyviä haittapäästöjä, niitä he toivat omassa töissään
muiden työpisteeseen.
Väärään raitiovaunuunkin on mahdollista joutua, jos asemalla ei ole
kovin tarkkana, niitä kun kulkee niin peräkanaa, että ei ihmisen sovi
vaunujen väliin erehtymään. Näin kävi ainakin kerran, kun olin menossa
aikaisin telakalle työhön ja siitä tuli vapaa päivä.
Telakalta lähtöä ei vain saa pois mielestään. Minä olin jo aikaisemmin
hakeutunut kurssille, mutta miksi. Kurssi alkoi helmikuun 27 päivä
vuonna 67. Olin lähtenyt katsomaan mikä on tämän kurssin tarkoitus. Jo
kolmen tunnin istuminen luokkahuoneessa kypsytti minun mielen ja
laitoin oven kiinni enkä enää sitä ovea aukaissut sen koomin.
Jopa menee tieto äkkiä kotikuntaani Suomussalmelle. 03.03.-67 kirjaa
sosiaalitarkkailija Teemu Heikkinen seuraavaa minusta; Hirvonen soitti
työvoimatoimikunnasta, että heille oli ilmoitettu Helsingistä
sellaista, että siellä on käynyt olemassa vähän aikaa kurssilla Eero
Antero Seppänen, joka on nyt jättänyt lapun pöydälle ettei hän enää
tule.
Lähtenyt siis koulusta pois.
Mihin on poika mennyt saatetaan sosiaalitoimiston tietoon, koska poika
on myös täällä tunnettu.
Telakka on edelleen työmaani ja siellä tulee käytyä aivan joka arki,
myös lauantaina on työpäivä. Onnettomuudet ovat myös tällä työpaikalla
päivittäisiä, kun on kyse tuhansista työntekijöistä niin kaikki on
mahdollista. Työpaikka onnettomuus on vakava paikka.
Onko kaikkea tehtynä sen eteen ettei näin voisi käydä. Kuolemaan
päättynyt tapahtumasarja lähti liikkeelle rakenteella olevan laivan
yläkannelta ja päätyen laivan alaruumaan saakka johtaen välittömästi
työntekijän kuolemaan.
En tuntenut henkilöä sen kummemmin, mutta teki minuun niin ikävän
vaikutuksen, että muistan tapahtuman aina ikävimpänä samalla
työpaikalla sattuneena millä minä milloinkaan olen ollut.
Vapaa-ajat minulla kuluvat yleensä pitkillä jalkalenkeillä ja elokuvat
olivat minulle mieleen. Helsingissä siihen olivat hyvät mahdollisuudet.
Edison teatteri esitti kerrankin aivan erikoisen filmin pätkän "seksiä
helvetissä", voiko joku laittaa filmille tuollaisen nimen ihmettelin.
Myös matkustamisviettini alkoi jälleen saada otetta minusta.
Pyhäpäivän reissuna tein edestakaisen reissun Kotkaan ja takaisin,
niin kun oli tuota joutilasta aikaa. Pääsiäisen aikaan minulla oli
tilaisuus käydä aina tätini ja serkkujeni luona vieraisilla.
Siinä meni sekin pääsiäinen Puumalan Hevossaaressa. Naapurissa käytiin
ja hiihtelemässä saaressa, iltasella lyötiin korttia.
Viimeistä viikkoa viedään, näin päiväkirjani tietää kertoa, ensi
käynnistä Helsingissä ja työpaikassani. Huhtikuun ensimmäinen päivä oli
silloin lauantai, viimeinen työpäivä Helsingin Wärtsilän telakalla.
Kämppäkaveri Väiski ei ollut niitä hyviä huonekumppaneita, jonka kanssa
olisi ollut mahdollisuutta enää jatkaa yhteisasumista.
Pohjoisen poikana en ryyppyporukoihin sekaantunut ja sillä siisti,
lähden mieluiten siitä paikasta pois, kauas pois kotia. Yöjuna lähti
21.15 kohti kotia Kainuuta ja vei saman tien nuoren miehen alun jälleen
kotiin keväiseen Kainuun korpeen. Rauhallisiin ilmapiireihin, pois
maailman melusta josta en paremmin ole piitannut itsellisenä.
Suomussalmi oli saanut kadonneen lampaansa takaisin maailmalta vain
vähäisen lainassa olon jälkeen. Mitäpä me pienistä murehtimaan, surkoon
sitä isopäinen hevonen me emme.
Huomenna on päivä uusi sen tiedämme, mutta tietääkö hevonen sitä
tallissa odotellessaan uutta aamuapetta. Vajaa viikko meni
kotimaisemissa kunnes tämä poika ties lähteä muutakin maailmaa
silmäilemään.
Torstaina 6. Huhtikuuta, aamulla nuorta miehen alkua vietiin taas
tienpäälle. Ensin liftasin vanhaan Mosseen, jossa ovetkaan eivät muuten
pysyneet kiinni kuin itse niitä pitelemällä oven kahvasta.
Pääasiahan oli vain, että meneminen ja keritä oikeaan aikoihin Hyryltä
lähtevään postiautoon. Hyrynsalmelta lähti postiauto 13.10 ja vei minut
Ouluun saakka, jossa oltiin aikataulun mukaan 17.40, menin serkkumme
luokse sukuloimaan Pikisaaren entiselle Kiljusille ja nykyisin
Kestiöiden luokse. Kaunis keväinen päivä sai minut ulkoilemaan tunti
tolkulla ja seuraavana päivänä jo menemään 18.15 alkavaan elokuva
esitykseen. Seuraavaksi päivä vierähti kaupunkiin tutustuen kävellen
klo 19.30-20.30 välisenä aikana. Illaksi tultiin katsomaan televisiota
Pikisaareen ja seuraavana iltana istuin jo lättähatussa matkalla,
jälleen kotia päin. Iltasella oltiin sen reissun jälkeen jo kotona,
kulkija on aina löytänyt oman kotinsa maailmalla kulkiessaan.
Maantie kutsui jälleen menemään, täällä kertaa mentiin ylös pohjoista
kohti. Kuusamo - Rovaniemi, yöpyminen tapahtui Ounas nimisessä
matkustajakodissa.
Aamu oli hyvin aikainen, kuuden aikoihin lähti vakiovuoro Ouluun,
Ranuan ja Pudasjärven kautta. Saapuminen onkin 11.40. Oulun linja-
autoasemalla odotteli jo vuoro Kuhmoon, lähtöaika oli 11.45. Meni
iltamyöhään kun Kuhmon tätini sai vastaanottaa kutsumattoman vieraan
yllättäen vieraakseen.
Huhtikuun 14. Päivänä oltiin taas Hyrynsalmella, ja kohta Ämmässä
kotona 20.35. Taksi toi kylältä kotitiehaaraan. Toivo Tolonen oli
taksimiehenä, Toppisvaaran Toivo, Helgan mies. Helga oli kouluajoilta
Alajärven asuntolanhoitaja meille, kiukkuinen vanhapiika.
Vaikka en oman tietoni mukaan ole syntiä tehnyt tietoisesti, niin
siitä huolimatta menin Ämmänsaareen ja työväentalolle katsomaan ?
Syntinen nuoruus elokuvaa?. Syntinen nuoruus- se ei ainakaan minun
kohdalla ole mitenkään mahdollista ollut. Olinhan minä vielä koskematon
poikamies ja naimaton sanoo siviilisäätyni.
Rippikoulun oli vielä käymättä loppuun, mutta kohta mennään sillä
tarkoituksella että akanottolupa irtoaa. Seurakunta oli määrännyt
rippikoulun alkavaksi huhtikuun 24. Päivänä Suomussalmen kirkossa,
siihen aikaan kaikki hoitui kotoa pitäen. Oli helppo mennä ripille, ei
ollut työt nyt esteenä, niin kuin vielä vuosina ?64, -65 , -66. ?67
kevät antoi vasta mahdollisuuden jatkaa kesken jäänyttä rippikoulua.
Rippikoulun käynti oli niin mieluista minulle, että kävin kirkossakin
toistakymmentä kertaa. Rippivirsi nro 642 piti osata ulkoa ja minä kun
en meinannut sitä oppia kuin aivan viime tipassa.
Kirkossa piti käydä muutamia kertoja tai seurakunnan järjestämissä
tilaisuuksissa, niistä sai sitten osallistumispisteitä. Sisareni Raija
oli ollut kantamassa huolta minun vaatetuksesta rippipäästöpäivälle,
joka silloin perinteisenä tapahtui helatorstaina 04.05.1967. 28.04.-67
kävi Raija Seppänen puhumassa veljensä Eeron rippipuvun ostamisesta;
Eero on rippikoulussa ja päätöspäivä on 04.05. herran ehtoollisen
kera.
Kerta se on ensimmäinenkin sanotaan sanassa. Me odottelemme mitä
vaatetuksessani rupeaa tapahtumaan, menen henkilökohtaisesti ottamaan
selvää mitä tehdään, onko minulla mitä päällä päätöspäivänä koko
seurakunnan läsnäollessa.
Harmaita pilviä alkoi pikkuhiljaa leijua ylläni kun menin
sosiaalitarkkailija Teuvo Heikkisen eteen vaatimuksiani esittämään ja
vaatimaan sillä perusteella että muutkin pukeutuvat siististi ja
asiallisesti kaikkien silmien eteen tultaessa yhteen elämän
merkkitapahtumaan.
Kyllä minulle ehdotettiin virkailijan toimesta suoria pitkiä housuja,
valkoista paitaa ja sukkia en ottanut tarjousta vastaan, vaan kävelin
suoraan kylälle Arolaan Matti Kauppisen pakeille; mistä pojalle sopiva
rippipuku rippipäätökseen, sitäpä nyt pohtimaan. Arolan kaupasta
soitettiin heti paikalla kuntaan 03.05.-67, että onko kunta luvannut
maksaa Eero Seppäselle rippipuvun.
Poika on täällä ostelemassa pukua ja puvut maksavat noin 200 mk, sanoi
että on käskettävä Eero Seppänen toimistoon, josta käydään ostamassa
puku. Eero tuli sosiaalitoimistoon ja kertoo, että päästössä täytyy
olla puku, sillä näin oli tänään koulussa päätetty. Teuvo Heikkinen
soitti pastori Kyllöselle ja tiedusteli asiaa.
Pastori sanoi, että ei tarvitse olla alttarilla takkia, riittää kun on
housut ja valkoinen paita, ?kunhan puku on vain arvokas?. Eero lähti ja
sanoi, ettei osteta mitään kun ei pukua saada.
Tämä edellä mainittu on suora lainaus sosiaalitarkkailija T. Heikkisen
kirjoitelmasta. Voi perkele, voi sun saatana, sanon minä. Voi mikä
vitun täi on pitää sitä meillä, olla lapsilla huoltaja.
Nyt seurakunta näkee rippipäästöpäivänä ilmetyn oikean
ryysyrantalaisen, silmästä silmään. Voi seurakunnan jäsenet, oliko
minun pakko taasen alistua virkavaltaisuuteen ja miten se kohtelee
kaltoin jo muuten lähes kaiken menettäneen poikaressun asemaa tässä
tasavallassa.
Minäpä en pieniä säikähtele, menen pihka vaatteissa, vanhassa
toppatakissa joka oli reikiä täynnä, pesemättömässä paidassa ja kehnot
kengät suoraan työmaalta sekä hikisen ja haisevat, paskaset sukat
jalassa, jo monta viikkoa jalassa olleet.
Tämä kuvaus on hyvin todenperäinen, siitä on jollain varmaan valokuva.
Minulla ei ole ollut koskaan omaa rippikuvaa, joka on erittäen ?
Hävytöntä?
Rippikoulun kohta päättävä Eero Antero Seppänen syntyi tässä
seurakunnassa 28.06.-49. Kolmas päivä toukokuuta on ollut minulla
kiireinen päivä.
Ensin kotoa aamulla kirkolle, päivä kirkossa ja vielä suuria
perhanoita sadattelemassa sosiaalihuollossa käynnin jälkeen.
Yöksi jään Kujakantoon matkustajakotiin koska pyhänä ei olisi ollut
aikaista mahdollista kyytiä vanhalle kirkolle kymmeneksi.
Helatorstain aamu valkenee minun herätessä rippijuhla aamuun, ei sen
kummempia.  Suomussalmen seurakunnan rippilapset kokoontuivat
etupenkkeihin, kahta puolta kirkkosalin.
Kirkko oli ääriään myöten täynnä seurakuntalaisia seuraamassa kukin
omaa jälkeläistään ripille pääsylle seurakunnan läsnäollessa ja
nauttien yhteisestä pöydästä herran pyhän ehtoollisen. Rippi-isämme
Aarne J. Kyllönen aloitti aamun nimen huudolla seurakuntasalin puolella
ja todeten kaikkien olevan läsnä toimitusta varten joka oli alkamassa
Suomussalmen kirkossa kylmän puoleisena helatorstaina.
Eero Antero Seppänen sai herran ehtoollisen ja niin erosivat minusta,
sillä hetkellä maanpäälliset ja sitä ennen tehdyt synnit.
Minua ei kukaan kukittanut rippi päätöspäivänä, ei niin kukaan. Ei
veli eikä sisar, vielä vähemmän oma äitini. Kukaan ei siis tarvitse
ystäväseurakuntansa jäsentä, sehän on vain yksi Seppänen, mitäpä me
siitä kostumme.
Olkoon oman onnensa seppä aina ja nyt. Kaikki rippikaverit hävisi sen
tien mikä minnekin. Minä lähdin  O. Kyllösen vuoroon ja kävelen
reippaasti Ämmänsaaresta kotiin.
Rippikoulu tuli käytyä ja akanottolupa on sitten takataskussa. Voi
ruveta vapaasti ajattelemaan naisen laittamista vellinkeittoon ja yöllä
niihin miesten hommiin, jota naimiseksi yleensä kutsutaan kun kaksi eri
sukupuolta kohtaavat toisen yhtymällä.
Minulle tuo naisista puhuminen ei oikein ottanut vielä tulta millään
tapaa. En ollut saanut edes sormipilluakaan koskaan poikasena, että
olisin päässyt sen hyvän makuun.
Ukkomiehet kun niin kehuskelevat poikamiesten kuullen; kuin taas
emäntä antoi mistäkin asennosta kunnon laakeja, että kynnet varpaista
lähti ja kuinka paranivat kaikenlaiset pienet vaivatkin, kuten heitti
vähäksi aikaa seisomasta saannin jälkeen lähes heti.
Eipä puhuta sitten naisista vaan mennään kodin ilmapiiriä
tarkastelemaan, kuinka se on yhä synkkenemässä sen vuoksi kun ei ole
työtä ja toimeentuloa meillä. Nimipäivätkin jää pitämättä toukokuun 18
päivänä, ei ole aihetta sellaiseen näinä aikoina.
Hyvin synkältä kaikki vaikuttivat, ei edes oma äitimme ymmärtänyt
miksi olimme työttöminä.
Niin sitä kerran vain tuumattiin Pentti Ilmarin kanssa, että lähdemme
katsomaan löytyykö sitä vielä minkäänlaista työtä pääkaupungista.
Kesäkuun ensimmäinen päivä sitä sitten lähettiin matkaan laulun sanoin
"vanha kotiseutu on mielessä"  ja uusi edessäpäin mahdollisesti.
Kesäkuun toinen päivä aamusta me vanhemman veljeni kanssa olimme
Helsingin rautatieasemalla ennen puolta yhdeksää. Työtä, työtä me pojat
ottaisimme vastaan.
Oli muuten vähän hankala päiväkin työnhaulle. Yksi paikka käytiin,
Arabian posliinitehdas ja kun ei tärpännyt niin mentiin elokuviin
lohduttautumaan. Filmi oli muuten syntinen ja naintia.
Mepä ei oltuna enää niin kiinnostuneita Helsingin työpaikoista vaan
päätimme jatkaa matkaa seuraavalla junalla Turkuun, lähtöaika oli
15.15. Minä olin myös ensi kertaa Turussa ja kellot näyttivät lukemia
18.20. Tarkka Mildian näyttämä tieto ajastamme ja sen kulusta
matkustavaisille.
Matkustajakoti Ainolassa saimme yöpaikan, se oli 17 markkaa.
Iltakävely Turussa oli koitua meille kohtaloksi, eksyminen yöpaikasta
oli sen vähällä aiheuttaa.
Tuntematon kaupunki sen kyllä näkyy helposti aiheuttavan kelle
hyväänsä. Seuraavan kerran näköjään pitää osoite ottaa muistiin jos
menet majapaikasta vähänkään etäälle.
Kaunis lauantai päivä valkenee ja juna lähtee takaisin päin Helsingin
kautta.
Melkoinen ihme sattui matkalla Helsinkiin, matkalippuni menee pienestä
aukosta näkymättömiin. Voi kauhistus, mitenkähän tuon voin todistaa
konduktöörille.
Pieni neuvonpito auttoi asian. Konnari käski etsiä tarkemmin, mutta ei
vain sitä lippua löytynyt millään ja vähän päästä konnari antoi
vapaalipun Helsinkiin kadonneen tilalle. Pelastus oli sitten siinä.
Kyllä sitä näkyy selviävän vaikka mistä tilanteesta pelkällä
säikähdyksellä. Edessäpä meillä on sitten kokemuksien yö kun ensin
olemme tallanneet pitkin Helsingin katuja ristiin rastiin löytämättä
mitään. Edes tulevalle yölle meillä ei ole yösijaa.
Sukulaisia emme huoli vaan päätämme valvoa läpi koko yön kävellen ja
metsissä levähtäen.
Mutta ei ollut mitään hurrattavaa olla ilma ruokaa ja lämmintä. Aamu
pelasti kaiken. Aamulla lähti pikajuna pohjoista kohti ja me kyllä
tiedettiin mihin me nyt mennään. Me lähetään kotia äidin luokse
kertomaan kuinka on maailmalla kylmää lapsesi olla nälissään.
Kajaanissa olimme yötä tulomatkalla Nevalaisilla ja aamulla lähti
Kainuun liikenne 8.30. Olimme kotona Kokkotaipaleessa tiettömän
taipaleen takana klo 12.15 maanantaina kesäkuun viides päivä.
Kyllä se reissu jäi mieleen lähtemättömästi, rahatkin loppuivat jo
matkalla kotia, kumma kun yleensä riitti.
Nyt vain lepoon päiväksi tai pariksi ja katsotaan mitä sitten saamme
itsestämme irti. Pentti meni vanhempana naismetsälle Ämmänsaareen ilman
sen mainittavampaa tulosta.
Kunhan katsoi miten ne isot miehet ja pojat nojaavat retonkia vasten.
Minulla meni lähes viikko levon kannalla, reissu otti niin voimille.
Onpa ottanut voimille, kun ei näytä millään toipuvan Helsingin
reissusta. Lepoa ja taas vain levon kannalla olemista.
Syntymäpäivän aikanakin mies makaa niin, että äiti rupeaa vihamaan
omaa lastansa kun kotityötkään eivät enää maistu kuten ne maistuivat
nuorempana ollessa.
Kahdeksantoista tuli niitä elämäni vuosia ja lämpötilakin oli sinä
päivänä +18, kesäkuun 28 päivänä vuonna -67. Oliko tilanne mennyt
siihen suuntaan kotona, että maailma kutsui jälleen menemään maantien
päälle.
Rupesin saamaan tarpeekseni äitini saarnoista. Piste iin päälle oli ja
lähin taas jälleen kotoa jättäen Suzukin tienvarteen ja siirtyen
liftaamaan, mutta minne, en vain vielä tässä vaiheessa kykene sitä
hahmottamaan itselleni.
Sitten se jo vähän välähti, keksin konstin, lähden siihen suuntaan
mihin päin ensimmäinen kyytiin ottaja menee. Lähtö aika tarkasti
ilmaistuna oli 01.07.-67 klo 9.10 ja Näljängässä olin 13.30. Jopa
rupesi välillä koko matka jurppimaan, kun kukaan ei ottanut minua
kyydittäväksi eteenpäin.
Noin kuusi tuntia meni ennekuin joku tuli ja otti miehenalun matkaansa
ja näin tultiin Taivalkoskelle noin kello 20.00 mennessä.
Kaksikymmentä tai lähes kolmekymmentä kilometriä menin eteenpäin
apostolin kyydissä. Edellisenä päivänä olin jo vähän treenannut
kävelyä, varmaan enteili kyseistä reissua maailman poluille johtavissa
matkoissa.
Kesäinen päivä oli lähes aurinkoinen ja matka jatkuu edelleen. Menee
koko yö ennen kuin määränpää häämöttää omine hajuineen, suorastaan
kuvottaa tulla jälleen Ouluun ja hajujen haittaamaan kaupunkiin.
Kotiväkeni oli jo niin huolissaan minusta, että tekivät kohta poliisi
ilmoituksen ja samoin tein pääsin lehteen, että olen kateissa ja
seuraavana päivänä lehti kirjoittaa, että kadonnut löysi itse itsensä
ja palasi kotiinsa täysin terveenä.
Poliisi ei kuitenkaan jättänyt tähän tätä asiaa, vaan tuli minua
noutamaan kuulusteluja varten.
Miksi tein näin kun lähdin sanaa puhumatta kotoa pois teille
tietämättömille näin säikyttäen koko kotiväkeni.
Kaikki meni hyvin kuulusteluissa. Olin työnhakumatkalla Oulussa, näin
minä totesin ykskantaan vilpittömästi.
Minut palkittiin jo kohta, olin saamassa TVH:n työpaikan tästä kotoa
läheltä. Kotoa pitäen oli mahdollista käyvä työssä, sepä vasta hyvä
olikin. Oli mennyt aikoja aivan kuukausia siitä kun edellisen kerran
olin ollut leipäpuussa kiinni.
Edellä kerroin olleeni telakkatyössä, nyt kohta TVH:ssa.
Tuleeko minusta isona sitten lapiomies vai oikein sekatyömies joka
tekee kaikkea maan ja taivaan välillä kun vain niin tarvitaan.
Kulkupeli piti kyllä laittaa kuntoon ennen kuin kulku työmaalle
onnistui kotoa käsin koska tielaitoksen tukikohta sijaitsi tuossa
reilun neljän kilometrin päässä meiltä katsottuna jos ei ota huomioon
kävelymatkaa viitostielle.
Joten matkaa olikin seitsemän kilometriä. Kajaaniin oli taas asiaa kun
koneremontista oli kyse. Kainuun kone oli sellainen liike josta löytyi
vielä Suzukin varaosatkin kätevästi.
Jostakin kumman syystä Matin kone ei kai myynyt enää Suzukin osia niin
kuin aikaisemmin, vai oliko siinä se että olin jäänyt aikaisemmin
velkaa jonkun verran enkä ollut hoitanut velkaani pois niin ajoissa
kuin olisi kuulunut. Meninpä siis Kajaaniin, mutta ei ollut rahaa
minkään vertaa joten peukalokyyti siitä tuli silläkin kertaa tullen
mennen.
Sillä reissulla tuli paljon uusia tuttuja, kaikki ne kuljettajat jotka
ottivat minut kyytiin, ja niitä oli paljon, kaiken kaikkiaan 14 eri
autoa vei minua eteenpäin tullen mennen.
Kannatti tehdä tässä kesällä pieni katoamistemppu ja saada samoin tein
viran ja toimenhaltijat uskomaan että työtä sitä olla pitää, jotta
kaikki asiat pysyvät reilassaan monestakin eri syistä.
Rahaton mies kun ei ole mitään eikä minään arvoinen kenenkään
silmissä, ja on se niin häpeä että nuori, vielä työkykyinen mies makaa
ja suma seisoo.
Kyllä siinä moni muukin asian ja elämän sisältö joutui koville
koetukselle ilman työtä, jopa ihmissuhde oli kovalla koetuksella.
Joko silloin herrat Helsingistä näkivät visioita makuuttamisesta osaa
kansaa, lähes työkyvyttömyys asteelle ja niin on myös käynytkin jo 40
vuotta.
Kun kerran olin oppinut pienestä pitäen tekemään töistä sellaisen
perustarpeen, että tulisi toimeen koko elämänkaaren ajan omilla
ansiotöillä eikä olisi huutamassa yhteiskunnan apua.
Lapiomieshän minusta tehtiin TVH:n toimesta kun  ottivat
riskinpuoleisen nuoren miehen työhön. Ojankaivuun siitä heti ja vain
aivan kylmiltään. Alalehdon tällä puolella sitä työtä tehtiin muutama
päivä ennen kuin taas mentiin jo toisille paikoille oikomaan kaiteita
ojennukseen.
Kun elettiin vielä vuoden -67 puolta, niin viitostien uusimisvaihe oli
monelta kohtaa vielä keskeneräinen vaikka kulkeminen sujuikin uutta
ajorataa, pienillä nopeuksilla kylläkin.
TVH antoi minulle töitä, josta olin kovin kiitollinen ties kuinka
kauaksi eteenpäin, merkitys oli sitä luokkaa minulle. Alkoi
jätkänpolkujen lapiointi ja siinä sitä ruvettiin tosi urakkaan lapion
kanssa. Se ei ollut leikkiä se. Ei tullut mieleenkään ruveta nojaamaan
lapion varteen.
Meitä oli muutamia nuoria miehiä, jotka olivat vielä kovassa iskussa
lapiotyömiehenä, kun muutakaan ammattia eivät olleet itselleen
hankkineet syystä tai toisesta. Minulla oli syynä se, että en halunnut
yksinkertaisesti koulunpenkille lahoamaan.
Nyt minä oli siinä työssä, jossa minä jopa rupesin viihtymään kuten
kaikista työpaikoista ei voi samaa sanoa mitkä ovat sattuneet
kohdalleni kuten telakkatyö.
Autonapumiehen tehtävä oli minulle kaikkein mieluisin. Olisin tehnyt
vaikka kaksi vuoroa yhtä kyytiä, ei ainoastaan työn keveys saanut sitä
aikaan vaan syynä oli se jokin joka oli minulle kovin mieleen.
Johan minä vuosia sitten sahalla ollessani omaksuin apumiehenä
olemisen repsikkana autossa.
Jos mennään ajassa taaksepäin; minulla oli mieltymyksiä vähän
nuorempana tulla linja-auton  rahastajaksi linja-autoihin ja
mahdollisimman pitkille vuoroille. Siitä olisin ollut kovin iloinen,
mutta pettymykseni oli suuri kun huomasin, että minulla on kovin huono
laskupää jota rahastajan täytynee hallita riittävästi.
Ei tullut minusta rahastajaa, tästä tulevasta sekatyömiehestä
milloinkaan tähän asti.
Oli tuo kyllä mukava mennä kuorma-auton matkassakin matkoja eteenpäin,
vaikka olisi se kyllä melkoisen yksitoikkoista kulkea edestakaisin
muutamien kilometrien välejä.
Ajatella vesiauton apumiehen tehtäviä itsekin, miten voi niin
yksitoikkoinen työ kiinnostaa niin paljon, että herää joka aamu
kiltisti jo paljon ennen kuutta taipaleelle.
Huvitukset ovat jostakin syystä jääneet melkoisesti vähemmälle. Eivät
edes elokuvat olleet aikoihin kiinnostuksen kohteena, puhumattakaan
tanssikarkelot.
Onko sitä tullut vähän saamattomaksi kun ei tehnyt mieli edes
retonkihyppelyille, naispuolisten kanssa.
Kirjeenvaihto näyttää nyt jonkun verran kiinnostavan vaikka muu ei
enää niinkään.
Pitkäaikaisin kirjeenvaihtokaverina on edelleen mukana lapin
perukoilta, tarkoitan aivan nimellisesti Aira Kallojärveä, Liisa
Salmivirta on jättänyt minut kokonaan huomioonottamatta ja kohta tulee
käymään samoin myös Kallon tyttösuhteenkin.
En tavannut silloisia kirjekavereita ketään, se oli vaan sellaista
kirjetuttavuutta monien vuosien ajan.
Tämä on tämän kirjani elämänkertani viimeinen sivu ja elämänkertani
ensimmäinen osa. Tästä jatkan uudessa osassani myöhemmin, ajankohta on
vielä avoinna sen kirjoittamiselle.
Tavoitteena on ainakin saada tämä ensimmäinen osa julkaistua siihen
päivään mennessä kun allekirjoittanut  täyttää pyöreät viisikymmentä
vuotta 28.06.1999. Kirjan myynnistä saatavat tulot tullaan käyttämään
Suomen nälkäänäkevien Yhdistys Ry,n kautta, nälkäänäkevien ja
työttömien hyväksi.
On ollut antoisaa minulle muistella jo elettyjä aikoja kanssanne ja
toivoa sopii vielä, että toinen mokoma olisi edessäpäin tekstiäni
teille.
Näin toivon myös teille hyvät lukijani.
Toivottavasti olette viihtyneet kirjoittajan seurassa tähän asti ja
palaamme toisessa osassa rantaneuvos Eero Antero Seppäsen seuraan.
Osa I valmistui käsikirjoituksen osalta Karihtaniemessä 22.01.1998 klo
16.48.